Laatokka 2015

Julkaistu 22.12.2020, päivitetty 12.8.2021

Edelliskesän onnistuneen Karjalankannaksen reissun jälkeen oli luontevasti vuorossa Laatokan pohjoispuoli. Mukaan oli lähdössä samat 10 kuskia jotka Kannaksellakin pöllyttivät hiekkaa. Reissua oli suunniteltu pitkin talvea edellisvuoden tapaan, allekirjoittanut mietti paikat mihin pitäisi päästä ja JP piirsi tarvittavat reitit kartalle ja naviin. Siirtymäpäivän ajo päättyi Joensuun eteläpuolelle Niittylahteen josta JP oli järjestänyt yösijan osalle porukkaa, osa taas liittyisi letkaan seuraavana päivänä. Ilta jätettiin tarkoituksella lyhyeksi; saunan, nuotiomakkaroiden ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen käytiin yöpuulle.


Päivä 1 (2.7.2015)

Tarkoituksena oli päästä rajan yli jo aamusta mutta haaveeksihan se jäi. Allekirjoittanut teloi moponsa avaimen virtalukossa niin että sen kärki taittui, toimi kyllä vielä. Vara-avainta ei ollut mukana (amatööri!) ja avaimen katkeaminen rajan toisella puolella olisi ollut pahempi juttu. Ei kun uutta hankkimaan. Onneksi oli arkipäivä. JP kävi Joensuussa ostamassa ja kaiverruttamassa avainaihion. Tässä vaiheessa vielä luultiin että kun vanhan avaimen teippaa kiinni uuteen niin se riittää koodaukseksi. No ei riittänyt joten avainta piti lähteä koodauttamaan. Joensuun Jokikoneella oli tietty päivän varauskirja täynnä keskellä parasta sesonkia. Lupasivat jossain välissä kuitenkin hoitaa kun oli akuutti tilanne. Lyhyen odottelun jälkeen avain saatiinkin koodattua (Kiitos!) ja ajelin muut jo rajalle siirtyneet kiinni. Samalla tuli sitten valittua reissun ”avainhenkilö” jonka tittelin perin Markku P:ltä joka edellisvuonna piilotti vahingossa Pasin avaimen laukkuunsa. Rajan ylitys Niiralassa sujui leppoisasti vaikka hieman jännitti onko tiukkailmeinen Svetlana meitä taas vastassa :-)
Rahanvaihto, lounas ja tankkaus Öljymäellä, sitten eteenpäin kohti Sortavalaa. Ruskealan kohdalta poikkesimme päätieltä oikealle Kaalamon tielle. Nyt saatiin jo soraakin renkaiden alle. Matka tyssäsi kuitenkin ränsistyneen Kaalamon kylän jälkeen siniseen rajavyöhykekylttiin. Näin jäivät näkemättä mm. Tirimäki ja Okanmäki jossa eteläpohjalainen JR 58 menetti paljon miehiä jatkosodan alussa. Pitää joskus yrittää mestoille etelästä Sortavalan suunnasta. Tai sitten hommata ne rajavyöhykeluvat niin pääsisi myös lähellä olevalle Pölösenmäelle, minne Timon sukutila jäi vain 3,5 km rajan väärälle puolelle. Takaisin päätielle ja hieman etelämpää koukkaus itään kapealle karkeasoraiselle tielle joka vei meidät Särkisyrjän muistomerkille. Särkisyrjän taisteluista muistetaan erityisesti Immolan kivinavetta josta käsin venäläiset pyyhkivät 19.7.1941 konekivääreillään suojattomassa etumaastossa eteneviä Ylistaron komppanian (7./JR 37) miehiä. Ylistarolaisten päällikkönä toimi juuri kadettikurssilta valmistunut 22-vuotias porilainen luutnantti Sairanen.  Komppania kohtasi Särkisyrjässä vihollisen ensimmäistä kertaa silmästä silmään ja tulikasteesta tuli katastrofi. Miten vaikeassa tilanteessa nuori luutnantti Sairanen olikaan kun komppania makasi ruispellossa ja jokainen korren heilahdus veti tulta puoleensa. Miehet oli saatava liikkeelle sillä tulessa makaaminen tietäisi vieläkin suurempia tappioita. Lopulta Immolan kivinavetta vallattiin ”väkirynnäköllä”. Tappiot olivat karmaisevat, 20 ylistarolaista kaatui ja 43 haavoittui joista osa kuolettavasti. Sairanen haavoittui hyökkäyksessä itsekin ja kärsi kolme päivää kenttäsairaalassa ennen kuin kuolema armahti.

Särkisyrjästä ajelimme Laatokan rantatietä Pitkärantaan, varsinkin Kirjavanlahden kohdalla maisemat ovat mahtavat. Pitkärannassa toimi jo suomalaisaikana sellutehdas ja edelleen samalla paikalla tehdään sellua. Meidän majapaikaksi oli varattu Dlinnyj Bereg. Hotellin päärakennuksena toimii kivinen 3-kerroksinen vanha Salmin rajavartioston esikuntarakennus. Me majoituimme kuitenkin talon takana oleviin rantamökkeihin. Muuten ihan OK mökit mutta saunojen ovet olivat lukossa. No lisämaksusta nekin aukesivat. Sittemmin huomasimme että paikassa on myös erillissauna jonka lauteille ei kyllä neljää miestä enempää mahtunut. Löylyä riittikin sitten niin paljon että pukuhuoneessakin oli 40 astetta. Uimaan ei viitsinyt mennä, ranta oli huono ja vesikään ei houkutellut, kuolleita pikkulintujakin oli maisemassa. Liekö syynä vieressä tuprutellut sellutehdas?
Pitkärannasta löytyy hyvä kauppa jonka kylmäkaapin kävimme ostamassa tyhjäksi. Olihan Pitkäranta reissun ainoa venäjänpuoleinen majapaikkamme josta teimme pistoja eri suuntiin. Illallinen saatiin hotellin ravintolassa joka on lyhyen kävelymatkan päässä. Ruokalista vain venäjäksi tietty. Tilaaminen muistutti Alias-pelin pelaamista. Osoitetaan sormella jotain ruokaa listalta ja sanotaan ”röh, röh... kot,kot… ammuu”. Tarjoilija sanoo jonkun kohdalla ”da” ja siitä tietää mistä eläimestä on kyse. Löydettyämme lopulta mieleisemme tarjoilija ilmoitti että annosta ei ole saatavilla. Ja sama juttu muutaman seuraavan kanssa. Lopulta kysyimme mitä on. Tarjoilija osoitti jotain annosta menusta ja sitä sitten tilaamaan. Olishan tuon voinut hetikin sanoa :-) Venäläiseen tapaan kaikki tarjoiltiin leivitettynä.

Särkisyrjän muistomerkki. Immolan navetan kivijalkakin löytyy muistomerkin läheltä. (Kuva: propatria.fi)
Toinen Pitkärannan mökeistämme kuvattuna rannan puolelta. (Kuva: propatria.fi)

Päivä 2 (3.7.2015)

Päivä alkoi Pitkärannan läpiajolla ja tankkauksella eteläpuolen Lukoililla. Ei aivan modernein asema mutta bensaa saatiin. Modernimpi asema löytyy n. 10 km Pitkärannasta pohjoiseen. Päivän ensimmäisenä kohteena oli Salmi (Tulema). Laatokan rantatiellä oli uudehko asvaltti joka mukavan mutkaisena vei meitä eteenpäin. Salmi menetettiin talvisodassa nopeasti, jatkosodassa siellä taas taisteltiin verisesti molempiin suuntiin. Kylän keskusristeyksessä on useita muistomerkkejä ja viereisellä mäellä ortodoksikirkon seinät ovat vielä komeasti pystyssä. Hautausmaalta bongasimme komean heimosoturien muistomerkin ja joitakin suomalaisaikaisia hautoja. Salmin eteläpuolelta erkanimme päätiestä. Mukavaa sorapätkää jonkun aikaa ajettuamme huomasimme tien reunassa parkissa olevan suomalaiskilvillä varustetun pakun. Maisemassa ei näkynyt mitään syytä pysähtymiselle joten oli syytä tarkistaa mahdollinen avuntarve. Selvisi että seurue oli pysähtynyt sukunsa vanhan kotitalon (Käki) paikalle. Muuta hätää ei siis ollut, maat oli vaan viety. Heiltä saimme vinkin Orusjärven puukirkosta joka edelleen oli pystyssä. Koukkasimme Orusjärven kautta ja tosiaan siellä puinen kirkko vielä oli pystyssä vaikkakin ränsistyneenä. Pieniä sorateitä surautellen matka jatkui kaakkoon. Ennen saapumistamme Vitelejoelle ylitimme vanhan valtakunnanrajan. Vitelejoen länsirannalla oli Suurimäen kylä ja joen toisella puolella Rautamäki jonne pääsee ajamalla perille asti. Lyhyt loppupätkä on kyllä huonokuntoinen nousu johon tarvitaan mp tai maastoauto. Perilläkin oli niin monttuista että onnistuin kaatamaan Transalpin. Nilkka taittui jotenkin alle ja rusahti. Toimintakykyyn se ei onneksi vaikuttanut.
Rautamäki on korkea mäki johon venäläiset tulivat yllättäen metsien kautta vahvoin voimin kesän 1944 perääntymisvaiheessa. Ensin mäkeä lähetettiin 29.6.1944 iltapäivällä valtaamaan takaisin ruotsinkielinen vahvennettu komppania (2./Er.P 18). Lännestä joelta aloitettu hyökkäys törmäsi kovaan tuleen ja komppania lyötiin verissä päin takaisin. Tappiot 12 kaatunutta ja kymmeniä haavoittuneita. Periksi ei annettu vaan jo samana iltana samaan tehtävään lähetettiin hämäläinen 3./JR 44. Komppania ei ollut vielä reilun viikon vetäytymisen aikana joutunut kunnon taisteluun mutta nyt se joutui hyökkäämään edullisissa asemissa olevaa yli- ja tulivoimaista vihollista vastaan. Venäläiset niittivät armotta hyökkääjät rinteeseen, henkiinjääneet uivat tai kahlasivat takaisin Vitelejoen yli yrittäen tuoda haavoittuneita mukanaan. Tappiot 17 kaatunutta ja kymmeniä haavoittuneita. Ei ihme että Rautamäen venäläisille taistelijoille löytyy paikalta monta muistomerkkiä ja jopa semmoinenkin erikoisuus kuin taistelua selostava venäjänkielinen opastaulu.
Keplottelimme itsemme alas Rautamäeltä ja löimme matkalla BMW-leiman kuraiseen tiehen. Leimasin löytyi kätevästi Bemarin tankinkyljestä :-)
Mukava sorapätkä vei meitä etelään ja Laatokan rantaan Vitelen kylään. Lounasaika oli jo ohitettu mutta Vitelessä ei lounaspaikkaa näkynyt. Lähimmillään semmoinen olisi Aunuksenkaupungissa (Olonets) 50 kilometrin päässä eli Venäjän mittakaavassa aivan vieressä. Ajoimme läpi laajojen peltoaukeiden ja hotelli Olonijasta saimmekin kelvollisen aterian. Muita syöjiä ei ravintolassa ollut. Takaisin samaa reittiä. Vitelen pohjoispuolella Laatokan rantatien ja rannan välissä on kapea metsäkaistale mikä estää näkyvyyden ulapalle. Hetken ajettuamme poikkesimme tieltä rantaan ihmettelemään Laatokan kilometrien pituisia hiekkabiitsejä. Vastarantaa, missä edelliskesänä kävimme Taipaleessa, ei näkynyt. Sinänsä ei ihme sillä matkaa on 110 km. Vertailun vuoksi: Helsingistä Tallinnaan on 80 kilometriä. Laatokka on melkoinen allas, heittämällä Euroopan suurin. Vanha raja halkaisi aikoinaan Laatokan kahtia. Sille rajalle ajoimme seuraavaksi. Laatokan rantatie nousee Rajakonnun kohdalla ylös tarjoten mahtavan näköalan järvelle. Vanha ja pieni rajakivi löytyy edelleen tien vierestä. Joskus vielä pitää mennä rannassa olevalle isolle Variskivelle josta vanha raja lähti viivasuorana Laatokan yli.
Paluumatka jatkui hyväkuntoista ja mukavan mutkaista rantatietä joka vei meidät takaisin Pitkärannan kämpille. Normaalit iltarutiinit saunoten ja grillaten.

Aunus harmaasilmä. Jukka olavipaavolaistunnelmissa Orusjärven kirkolla. (Kuva: propatria.fi)
Rautamäellä. Markku näyttää mistä suunnasta maataistelukoneet hyökkäsivät. (Kuva: propatria.fi)

Päivä 3 (4.7.2015)

Meriseikkailupäivä. Mutta eihän sekään tahtonut lähteä käyntiin halutulla tavalla. Jos Pitkäranta olisi edelleen suomalainen niin joka talossa olisi vene, kukaan ei jättäisi käyttämättä huikeita virkistys- ja kalastusmahdollisuuksia Laatokalla. Nyt taas emme löytäneet venettä mistään, kyselimme useammastakin talosta ja ystävälliset paikalliset auttoivat parhaansa mukaan mutta moottorilla varustettua venettä ei löytynyt mistään. Hotellista oli meille jo ennen matkaa ilmoitettu venevuokran hinta mutta venettä ei ollut saatavilla. Harkitsimme jo soutamista mutta sitten muistin nähneeni netissä jonkun yksityishenkilön puhelinnumeron joka tarjoaa venekyytejä korvausta vastaan. Numero löytyikin ja sinne soittamaan. Isäntä puhui suomea joten asiat saatiin sovittua. Hänen Suomessa työskentelevä poikakin oli käymässä kotonaan joten meitä tultiin hakemaan kahdella autolla Koirinojalle. Matkalla poika esitteli meille kännykästään metsästys- ja kalastuskuviaan. Komeita olivat saaliit karhua myöten.

Rannasta löytyi perämoottorilla varustettu vene jolla meidät kahtena ryhmänä kuljetettiin Petäjäsaareen. Talvisodassa saarta puolustettiin käskyllä ”viimeiseen mieheen” ja tappiot olivat sen mukaisia (lue lisää päivän 6.3. kohdalta). Kallioisen saaren luoteisniemessä on laivakorkuiselle alukselle tarkoitettu laituri joten matalasta veneestä jouduimme hieman kiipeilemään. Laiturilta lähtevä polku vie keskelle saarta kallion juurelle. Siinä toimi talvisodan aikana joukkosidontapaikka ja komentopaikka sillä muita suojaisia paikkoja saarella ei ole. Nyt paikalta löytyy muistotaulut nilsiäläisille ja rantasalmelaisille joita kaatui saarella kymmeniä. Kallioinen 1,5 km pitkä Petäjäsaari on vaikeakulkuinen. Kävimme kuitenkin vielä saaren itärannalla josta näimme parin kilsan päässä mantereella olevan majapaikkamme. Tästä välistä kulki talvisodassa venäläisten ainoa huoltotie Kitilän suurmottiin. Petäjäsaaresta käsin suomalaiset häiritsivät huoltokolonnia ja siksi saaren herruus oli niin tärkeätä molemmille osapuolille.
Sovittuun aikaan veneemme tuli meitä hakemaan. Otimme nyt suunnan Koirinojan sijasta suoraan Pitkärantaan. Kuskimme ajeli varovasti läpi karikkoisen veden ja pääsimme turvallisesti perille suoraan majapaikkamme laituriin.

Majapaikkamme (valkoinen rakennus joka on myöhemmin puuvuorattu) nähtynä Petäjäsaaresta. Tästä välistä kulki talvisodassa venäläisten elämäntie Kitilän suurmottiin. Oikealla Vihkimäsaaren pohjoispää. (Kuva: propatria.fi)
Venekuljetuksemme on päättynyt majapaikkamme laituriin. (Kuva: propatria.fi)

Päivä 4 (5.7.2015)

Tänään vallataan Tolvajärvi! Talvisodan alku oli suomalaisten kannalta surkea. Puna-armeija eteni vauhdilla kaikilla rintamanosilla. Puolet Karjalankannaksesta menetettiin viikossa ja Laatokan Karjalassakin venäläiset etenivät nopeasti syvälle Suomeen. Tolvajärvenkin alue ja sen hieno matkailumaja jäivät vihollisen käsiin. Sotaa oli käyty jo lähes 2 viikkoa ja vielä missään venäläisiä ei oltu pystytty työntämään takaisinpäin. Kaikki muuttui Tolvajärvellä 12.12.1939 missä ”Pajarin pojat” löivät vihollisen ja suunta vaihtui. Alkoi venäläisten perääntyminen ja suomalaisten eteneminen. Tämä loi uskoa että pieni Suomi voi sittenkin pärjätä idän jättiläistä vastaan.
Pitkärannasta Tolvajärvelle päästäkseen on ensin ajettava pohjoiseen Suojärven tietä (86K-13). Leveä soratie oli todella täristävässä kunnossa. Uuksujärven kohdalta käännyimme kohti Roikonkoskea. Tiedossa oli haasteellisempaa pikkupolkua joten isojen bemareiden kuskit Pasi ja Jukka jatkoivat leveätä tietä kohti Kollaata jossa myöhemmin tapaisimme. Meidän tie pieneni niin kuin toivottiinkin. Roikonkoskelta kohti Tolvajärveä tie oli helposti ajettavaa hiekkatietä. Lätäkön pohjat oli kaikki kuivia, joitain autojakin tuli vastaan. Ensimmäinen kysymysmerkki matkalla oli Kuikkajärven silta joka oli erinomaisessa kunnossa. Tolvajärvellä saavuimme 4-tien risteykseen jossa oli tienviitta suomalaisillakin nimillä. Oikealle itään olisi päässyt Tolvajärven rantaan ja vasemmalle länteen Kokkariin mutta me jatkoimme suoraan pohjoiseen. Juuri ennen Hevossalmelle (Myllyjärven-Tolvajärven kannas) saapumista oli muutama syvempi lätäkkö mutta kovapohjaisia. Hevossalmi ylitettiin pitkin vanhaa suomalaista siltaa. Heti sillan jälkeen on venäläisten (hauta?)muistomerkki pienellä kukkulalla jonka takaa löytyy nuotiopaikka, laavu ja puuceekin. Kolmisen tuntia oli jo tultu Pitkärannasta niin eikun tulet ja makkarat tikun nokkaan. Eväillä kannattaakin varustautua sillä reitillä ei ole mitään paikkaa missä ruplia saisi tuhlattua. Jätimme laavun taakse hätävaraksi makkaran pätkän mallia ”kuolaava koira”, saa syödä. Makkaraa syödessä oli hyvä käydä läpi ”makkarasodan” tapahtumat talvisodassa kun koukkaava venäläisosasto osui Tolvajärvellä suomalaisten selustassa töpinän kohdalle. Nälkäiset ja nääntyneet punasotilaat ryöväsivät ensi töikseen töpinän. Taistelussa suomalaiset tuhosivat koukanneen osaston. Kaatuneiden punasotilaiden taskuistakin löydettiin makkaranpätkiä ja siitä taistelu sai sitten nimensä.

Lähellä harjun päällä seisovalle matkailumajan raunioille voi ajaa pihaan asti, joko suoraan edestä jyrkästi tai oikealta hieman kiertäen loivemmin. Makkarasota viivästytti suomalaisten laajempaa vastahyökkäystä Tolvajärvellä mutta 12.12.1939 se pääsi käyntiin. Matkailumaja vallattiin takaisin ja venäläiset pakenivat sekasortoisena joukkona takaisin itään. Tolvajärveltä Ristisalmelle johtaa upea n. 9 km pitkä tie joka on välillä korkealla harjulla ja välillä lähempänä vettä jota on molemmin puolin. Muutama kovapohjainen lätäkkö oli ennen Ristisalmen siltaa joka oli hyvässä kunnossa. Ristisalmella venäläiset laittoivat lujasti kampoihin mutta työnnettiin parin kilometrin päähän metsänvartijan talolle. Sinne asti emme ajaneet, aiempien tietojen mukaan tiellä on piiiiiitkä vesiallas ja kun suunta oli muutenkin Kollaalle niin käännyimme kohta Ristisalmen itäpuolelta etelään eli oikealle. Risteyksessä oli jonkun punasoldaatin muistomerkki. Harmi kun ei tullut tarkemmin katsottua, todennäköisesti kyseessä on Pietari Tiikkiläinen. Inkerinsuomalainen Tiikkiläinen (19 v.) kaatui Ristisalmella 28.7.1941 ja hänet nimitettiin postuumisti ”Neuvostoliiton sankariksi”. Muitakin suomea puhuvia oli vastassa sillä jatkosodassa Korpiselän-Ägläjärven-Suojärven tien suunnassa suomalais-saksalaisten joukkojen etenemistä hidasti puna-armeijan JR 52 jossa palveli paljon suomea puhuvia karjalaisia, inkeriläisiä ja Suomesta muuttaneita punaisia.
Ristisalmelta etelään suuntautuva metsätie oli etukäteen ajatellen reitin suurin kysymysmerkki mutta nettitietojen mukaan läpäistävissä. Pätkä oli reilut 6 km pienten yliajettavien kaatuneiden puiden ja kivien pilkuttamaa metsätietä, loppupuolella on kaksi märempää kohtaa joista ensimmäisestä pääsi Transullakin ajamalla yli mutta jälkimmäisen halusivat muutkin kiertää metsän kautta, siellä onkin nyt hyvä 8 pyörän tekemä ura (ks. video 24 sek.). Pätkän jälkeen käännyttiin oikealle isommalle hiekkatielle jolla tuli vastaan taas jo autojakin. Tie tulee Kollaan ja Loimolan välillä taas tielle 86K-13 josta Kollaalle on enää 10 min. ajo. Mahtava reitti, hienot maisemat ja legendaariset taistelupaikat. Puhelimessa ei ollut välillä kenttää ja tuskinpa sinne mitään apua toimitettaisiin muutenkaan joten varovainen saa olla.
Kollaalla on paljon sotanähtävää, mm. Simo Häyhän tuliasema. Kiertelimme paikat ja otimme sitten suunnan kämpille. Paikalle oli tullut myös bussilastillinen ukrainalaisia turisteja joten meidänkin viimeisen illan juhlallisuudet vietettiin isommassa porukassa. Osa jopa tutustui niin hyvin ukrainalaisiin että tervehdyskäyntejä tehtiin myöhemmin Kiovaan asti.

Tolvajärven laavulla. (Kuva: propatria.fi)
Tolvajärven matkailumaja takaisinvaltauksen jälkeen heinäkuussa 1941. Edessä venäläisten konekivääriasema. (SA-kuva)
Sama talonpääty kuin edellisessä kuvassa heinäkuussa 2015. (Kuva: propatria.fi)
"Täst mie niit kyttäilin ussein, ja monnii vanjoi kaadoin", sanoi Simo Häyhä kun kesällä 1942 vieraili Kollaalla. Tuliasema löytyy edelleen helposti maastosta. (SA-kuva ja propatria.fi)

Päivä 5 (6.7.2015)

Kotia päin. Kaikki kamat kyytiin ja länttä kohti. Osa porukasta poikkesi matkalla vielä Nietjärvellä. Pitkärannasta lähtee mukava pikkutie n. 5 kilometrin päässä olevalle Nietjärvelle. Kesän 1944 perääntyminen Laatokan pohjoispuolella päättyi U-linjaan jossa kovimmat taistelut käytiin Nietjärvellä heinäkuun puolessa välissä. Paikalta löytyy järeä muistokivi ja tietysti kaivantoja ja asemia. Autolla paikalle pääsee helpoiten pohjoisesta A-121-tieltä, sitä kautta mekin poistuimme ja suhauttelimme takaisin Niiralaan ja Suomeen.
Vielä on monta paikkaa näkemättä Venäjällä ja siinä osassa Suomea joka ei kuulu EU:hun eli luovutetulla alueella. Mihinköhän sitä ensi kesänä..

 

© 2020 Sukututkimus Propatria ja Juha Vuorinen

Lue lisää matkakertomuksia ja tarinoita sotahistoriastamme.