Talvisodan upseerit, maaliskuu 1940
Talvisodan upseerien, joista moni oli reservin upseeri, muistoksi Propatria.fi julkaisi vuosina 2014-15 lyhyitä kirjoituksia kaatuneista upseereista. Yli 1 100 talvisodan kaatuneesta upseerista valittiin jokaiselle talvisodan päivälle yksi tai useampi jos kaatumiset liittyivät toisiinsa. Tarinat perustuvat Kansallisarkistossa säilytettäviin arkistomateriaaleihin ja kirjallisuuteen. Reserviupseerit antoivat talvisodassa suhteellisesti suurimman uhrin, perustuihan suomalainen johtamistapa edestäpäin johtamiseen ja omaan esimerkkiin.
Kolsi, Pentti Vihtori
syntyi 8.2.1918, kaatui 1.3.1940
Mellin, Axel Carl Magnus
syntyi 5.2.1901, kaatui 1.3.1940
Tolvajärveltä Aittojoelle työnnetty vihollinen aktivoitui maaliskuun alussa. Aittojoella maantien suunnassa etulinjassa olleen Erillinen Pataljoona 112:n 3. Komp- panian (3./Er.P 112) varmistuspartio huomasi aamulla selustaan kiertäneen vihollispartion. Sitä vastaan lähetettiin joukkueellinen miehiä reservin vänrikki Kolsin (22 v.) ja aktiivivänrikki Mellinin (39 v.) johdolla. Mellin oli varusmiespalveluksen jälkeen käynyt kadettikoulun, tehnyt välillä uran yritysmaailmassa ja palannut keväällä 1939 armeijan palvelukseen. Tarkoituksena oli ottaa vanki vihollispartiosta. Syntyneessä tulitaistelussa vänrikit Kolsi ja Mellin kaatuivat. Vihollinen menetti myös kaksi upseeria jotka räjäyttivät itsensä käsikranaateilla. Loput venäläiset ammuttiin muutaman päästessä pakenemaan pimeän turvin. Hiljaisuus laskeutui jälleen Karjalan korpeen. 3./Er.P 112:sta ei kaatunut enää ketään tämän päivän jälkeen.
Heinonen, Mauno
syntyi 18.2.1911, kaatui 2.3.1940
Kaisla, Hille Ossian
syntyi 30.6.1914, kaatui 2.3.1940
Taistelut Viipurinlahdella kiihtyivät. Ässä-rykmentin eli Jalkaväkirykmentti 11:n 9. Komppania (9./JR 11) oli puolustuksessa n. 1,2 km pitkässä ja muutama sata metriä leveässä Turkinsaaressa. Vihollinen oli parin kilometrin päässä Lihaniemessä. Välissä oli jäätynyt Viipurinlahti. Aamulla 2.3.1940 vihollinen aloitti tulivalmistelun Turkinsaareen. Sotaa kokeneet 9.K:n miehet tiesivät sen tarkoittavan hyökkäystä. Hälytys annettiin ja kranaattisateessa aloitettiin siirtyminen korsuista asemiin. Reservin vänrikki Heinonen (29 v.) sai siirtymävaiheessa sirpaleen päähänsä ja kaatui. Tai oikeastaan Heinonen oli reservin luutnantti mutta tieto ylennyksestä ei ollut vielä kiirinyt rintamalle. Pimeän turvin saaren edustalle tullut vihollisosasto karkotettiin helposti kivääri- ja pikakivääritulella, konekivääreitä ei käytetty jotta ne eivät olisi paljastuneet. Reservin vänrikki Kaisla (25 v.) neuvoi pikakiväärimiehelleen ampuma-suuntaa kun hän sai kypäränsä läpi sirpaleen päähänsä kuollen heti. Viholliset teurastettiin jäälle ja ne harvat jotka onnistuivat pakenemaan saivat politrukkien käskystä vastaansa omien konekiväärien tulen.
Laukkanen, Aapeli
syntyi 28.1.1915, kaatui 3.3.1940
Pitkin Suomenlahden ja Laatokan rannikoita oli useita rannikkotykistön linnakkeita jotka osallistuivat sotaan mahdollisuuksien mukaan. Talvisten olosuhteiden takia harvat pääsivät ampumaan laivoja mutta vihollisen jalkaväkeä ammuttiin sitäkin enemmän. Kiinteinä kohteina linnakkeet olivat jatkuvasti punatähtisten lentokoneiden maaleina. Maaliskuun alussa puna-armeija valmistautui Suursaaresta käsin etenemään isoin jalkaväkivoimin kohti Kotkaa. Siihen liittyen alueen linnakkeita ahdisteltiin 3.3.1940 jolloin Mustamaan linnaketta Virolahdella vastaan hyökkäsi 19 lentokonetta pudottaen pommeja ja ampuen konekivääreillä. Yksi saaren rakennuksista syttyi tuleen ja talon mukana paloi 25-vuotias reservin vänrikki Laukkanen. Linnakkeiden taistelutehoon hyökkäyksillä ei ollut vaikutusta, seuraavana päivänä linnakkeiden tykit tuhosivat Kotkan edustan jäälle tuhansia hyökkääjiä.
Sihvo, Kaarlo Kustaa
syntyi 23.2.1900, kaatui 4.3.1940
Salmenkaidan linjan murruttua taistelut siirtyivät keskisellä Karjalan kannaksella Äyräpään harjulle. Kuluneiden joukkojen vahvistetuksi tuli eteläpohjalainen eversti Laurilan komentama Jalkaväkirykmentti 23 jota punapropaganda nimitti ”Laurilan verikoiriksi”. Kunnianosoitus oli ansaittu Taipaleen taisteluissa. Äyräpään harjulla aseman suunnalla oli puolustuksessa Jalkaväkirykmentti 23:n II Pataljoona (II/JR 23). Sitä komensi juuri 40 vuotta täyttänyt majuri Sihvo joka oli sodan alussa toiminut III Armeijakunnan esikunnassa mutta hakenut ja päässyt sitten rintamajoukkoihin. Äyräpään harju oli viheliäinen puolustettava koska jos sieltä piti perääntyä niin selän takana oli jäätynyt Vuoksi joka ei tarjonnut minkäänlaista suojaa. Aamu 4.3.1940 valkeni venäläisten tykistötulen säestämänä, tulivalmistelu kiihtyi klo 10 rumputuleksi. Puoli tuntia myöhemmin eversti Laurila sai ilmoituksen Sihvon kaatumisesta Äyräpään harjun komentopaikassaan johon oli tullut täysosuma. Verinen päivä päättyi myöhemmin illalla siten että Sihvon pataljoona oli pitänyt asemansa mutta vasemmalla Äyräpään kirkon alueella puolus-tautunut I/JR 23 joutui vetäytymään. Seuraavana aamuna nurmolaiset lähetettiin ottamaan kirkonmäkeä takaisin.
Almqvist, Arno Aksel
syntyi 23.9.1881, kaatui 5.3.1940
Peltola, Olavi Pietari
syntyi 8.6.1908, kaatui 5.3.1940
Eversti Almqvist oli korkea-arvoisin talvisodassa kaatunut upseeri. Hän oli 58-vuotiaana myös vanhin talvisodassa kaatunut upseeri. Almqvist oli ylennetty everstiksi jo vuonna 1923 ja hän palveli sodan aikana Päämajan alaisuudessa ja sai surmansa 5.3.1940 Mikkelin pommi-tuksissa. Talvisodassa menehtyi Almqvistin lisäksi kolme muutakin everstiä:
Martti Nurmi (45 v., ylennetty everstiksi 1940) toimi Taipaleen lohkon komentajana, menehtyi auto-onnettomuudessa 6.2.1940.
Väinö Polttila (49 v., ev. 1940) haavoittui kuolettavasti Summassa 13.2.1940 ja kuoli vammoihinsa 4 kuukautta myöhemmin. Polttila oli ainoa sodassa menehtynyt rykmentin komentaja (JR 14).
Carl-Gustaf Schauman (48 v., ev. 1937) toimi II Armeija-kunnan tykistökomentajana. Hän loukkaantui auto-
onnettomuudessa 15.2.1940 ja menehtyi vammoihinsa 30.5.1940.
5.3.1940 taistelut jatkuivat myös Äyräpään harjulla missä edellisenä iltana menetettyä kirkonmäkeä valtaamaan lähetettiin Kevyt Osasto 8:n eskadroona. Sotaa koke-
maton joukko koostui nurmolaisista jotka olivat olleet rauhallisella lohkolla ennen joutumistaan Äyräpäähän. Yöllä Vuoksen yli hyökkäysvalmiusasemiin siirtynyt eskadroona lähti aamulla 5.3.1940 hyökkäykseen harjun suuntaisesti kohti kirkonmäkeä. Lähtö viivästyi ratkai-sevasti ja päivä ehti valjeta, hyvissä asemissa olleet vihollisen piiskatykit ja konekiväärit avasivat murhaavan tulen. Tässä talvisodan kenties kuuluisimmassa yksittäisessä hyökkäyksessä kaatui 45 miestä joista 42 oli kotoisin Nurmosta. Eskadroonan päällikkö reservin luutnantti Peltola (31 v.) nähtiin hyökkäyksen aikana lyyhistyvän puun juurelle missä oli tähystämässä vihollista. Hänen, niin kuin monen muunkin, ruumis jäi kentälle. Äyräpään kirkon rauniot pysyivät venäläisillä kesään 1941 saakka.
Kuusisto, Armo Päiviö
syntyi 9.7.1906, kaatui 6.3.1940
Suhonen, Ahti Pellervo
syntyi 9.8.1910, kaatui 6.3.1940
Wasenius, Paul Joakim
syntyi 18.2.1914, kaatui 6.3.1940
Verisistä päivistä verisin. Tänään oli ainoa päivä koko talvisodan aikana kun kaatuneiden määrä ylitti 800 miestä yhden ainoan vuorokauden aikana. Siis joka toinen minuutti joku kaatui jossain päin rintamaa.
”Viimeiseen mieheen!” oli kuulunut käsky Petäjäsaaren puolustajille. Laatokan pohjoisnurkassa olevasta saaresta oli jo pitkään hallittu vihollisen ”elämän tietä”, ainoata Kitilän suurmottiin johtavaa huoltoväylää jolle tuhottiin kolonna toisensa jälkeen. Nyt venäläiset olivat päättäneet tuhota tuon piikin lihassaan. Monta kertaa oli vihollisen hyökkäys Petäjäsaareen torjuttu mutta 6.3.1940 hyökkäysvaunujen tukemaa ylivoimaista vihollista ei pystytty torjumaan. Saarta puolustivat mm. Rantasalmen ja Nilsiän miehet joita kaatui saarelle useita kymmeniä. Venäläiset tunkivat päälle yhä uusien reservien turvin ja pikkuhiljaa rintamalinja siirtyi kohti 1,5 kilometrin pituisen saaren luoteisnurkkaa. Iltapäivällä saaressa taistelleiden joukkojen johtaja reservin luutnantti Suhonen (29 v.) antoi luvan lähteä niille harvoille miehille jotka siihen vielä kykenivät. Suhonen oli edellisenä iltana hiihtänyt 15 km esikuntaan ja pyytänyt saaren tyhjentämistä, sitä ei voisi näin vähin ja kulunein voimin puolustaa tulevalta suurhyökkäykseltä. ”Viimeiseen mieheen!” oli kuulunut vastaus. Luutnantti Suhonen kaatui saarella viimeisten joukossa. Konekiväärijohtaja reservin luutnantti Kuusisto (33 v.) kaatui rantaviivan lähelle myös viimeisten joukossa. Veljensä tammikuussa (ks. 2.1.) menettänyt reservin vänrikki Wasenius (26 v.) oli kaatunut jo aikaisemmin saaren länsirannan luodolle. Vain kymmenkunta miestä poistui ehjänä Petäjäsaaresta lopuksi kun muuta ei ollut enää tehtävissä. Toistasataa kaatunutta jäi saareen. Klo 16:45 mennessä kaikki oli ohi, verisimmän päivän verisin taistelu oli päättynyt.
Auer, Kari Pellervo
syntyi 23.2.1901, kaatui 7.3.1940
Hämäläinen, Jorma Hillervo
syntyi 25.6.1905, katosi 7.3.1940
Valkamo, Unto Kalervo
syntyi 5.2.1908, katosi 7.3.1940
Viipurinlahdella vihollinen oli saanut jalansijan länsi-rannalta ja uhkasi katkaista Viipurin alueella taistelevien joukkojen selustayhteydet. Erillinen Pataljoona 7 sai 7.3.1940 uhkarohkean tehtävän. Sen oli hyökättävä avoimen kilometrin levyisen jääkentän yli vihollisen miehittämään Karjaniemeen. Er.P 7:n miehet olivat kotoisin Viipurin ympäristöstä joten taistelumoraali oli korkealla. Pataljoonan komppaniat työntyivät Nisalahden jäälle aamuhämärissä ja aloittivat etenemisen kohti vastarantaa. Päästyään parin sadan metrin päähän rannasta venäläiset avasivat tulen useilla konekivääreillä. Suojattomalla jääkentällä taistelusta muodostui teurastus, tilannetta ei helpottanut aamun valkeneminen. Tappiot kasvoivat nopeasti suuriksi ja pataljoonan rippeet alkoivat vetäytyä, haavoittuneet oli jätettävä vaikeroimaan jääkentälle. Joku esikunnassa oli ottanut riskin ja se maksoi Er.P 7:lle kaatuneina 74 miestä. Upseereista taistelun aikana katosivat 2.K:n päällikkö aktiiviluutnantti Hämäläinen (34 v.) ja 3.K:sta reservin vänrikki Valkamo (32 v.). Reservin luutnantti Auer (39 v.) 3.K:sta kaatui.
Korhonen, Leo Pekka
syntyi 2.9.1906, kaatui 8.3.1940
Viille, Väinö Armas
syntyi 26.4.1914, kaatui 8.3.1940
Taistelut Äyräpäässä jatkuivat kiivaina. Venäläiset olivat vallanneet Vasikkasaaren josta yrittivät tunkeutua Vuosalmen puoleiselle mantereelle. Saaren ja mantereen välissä oli vain muutaman kymmenen metrin levyinen kaislikon peittämä jääkenttä. Puolustuksessa oli III/JR 63:n osia. Pataljoonan konekiväärikomppaniaa komensi reservin vänrikki Korhonen (33 v.). Vihollisen tunkiessa asemiin tilanne vasemmalla muuttui epäselväksi jolloin Korhonen lähetti joukkueenjohtajansa vänrikki Viillen (25 v.) ottamaan asiasta selvää. Hän ei koskaan palannut, vihollinen oli vallannut tukikohdan. Vänrikki Korhonen järjesti nyt vastahyökkäyksen jonka kärjessä hän sai konekiväärisuihkun kylkeensä, vielä haavoittuneenakin hän olisi halunnut johtaa vastaiskua ahkiosta käsin mutta kuolema ehti ensin. Taistelut jatkuivat kiivaina ja vihollisen jalansija Vuosalmen puolella saatiin rajattua.
Nykänen, Herman
syntyi 13.6.1897, kaatui 9.3.1940
Nykänen, Yrjö
syntyi 25.12.1890, kaatui 9.3.1940
Nykäsen veljekset palvelivat molemmat Jalkaväkiryk-mentti 61:n II Pataljoonassa (II/JR 61) joka oli aloittanut sotansa Taipaleessa ja jatkanut sitä maaliskuussa Vuosalmella missä tilanne oli muodostumassa kriittiseksi. Pataljoona joutuikin kovaan paikkaan heti saavuttuaan Vuosalmelle. Juuri ennen etulinjaan menoa illalla 8.3.1940 oli pataljoonan komentaja haavoittunut jonka jälkeen reservin luutnantti Herman Nykänen (42 v.) oli ottanut tehtävän hoitaakseen. Herman oli jo 1920-luvulla muuttanut Kanadaan mutta palannut auttamaan syntymämaataan kun talvisota oli syttynyt. Yöllä 9.3.1940 II/JR 61 vaihtoi III/JR 63:n pois etulinjasta. Reservin luutnantti Yrjö Nykänen (49 v.) vei komppaniansa asemiin Vasikkasaaren pohjoispäätä vastapäätä. Nykäsen veljekset olivat molemmat jo iäkkäämpiä, varsinkin Yrjö oli yksi vanhimmista komppanian päälliköistä koko armeijassa. Molemmat olivat kuitenkin hyvässä kunnossa, kumpainenkin vanhoja Suomen mestareita, Herman painissa ja Yrjö voimistelussa. Vaihto suoritettiin taisteluiden ollessa käynnissä. Luutnantti Yrjö Nykäsen komppanian puolustamassa tukikohta 1:ssä taistelut jatkuivat kiivaina pitkin aamupäivää. Vihollisen helvetillinen kranaattituli katkoi lankayhteydet, tämän jälkeen tietoa edestä tuli vain taistelulähettien tuomana, niiden harvojen jotka pääsivät perille. Puolen päivän jälkeen vihollistuli yltyi kaiken tuhoavaksi rumputuleksi jota seurasi vihollismassan ryntäys Vasikkasaaresta mantereelle. Reservin luutnantti Yrjö Nykänen kaatui tukikohtaansa. Tieto kaatumisesta järkytti Herman-veljen. Hän ilmoitti hakevansa veljensä ruumiin pois taistelukentältä. Mukaansa hän otti 16 miestä joiden kanssa lähti hyökkäämään kohti tukikohtaa joka oli jo vihollisen hallussa. Reservin luutnantti Herman Nykänen kulki joukon edessä pystypäin kunnes kaatui kranaatinsirpaleesta. Yöhön mennessä II/JR 61 löi vihollisen pois asemistaan. Tantereelle jäi paljon ruumiita, sekä omien että vihollisen, II/JR 61 menetti päivässä 44 % miehistään kaatuneina ja haavoittuneina.
Vähäkallio, Kai Väinö
syntyi 13.5.1916, kaatui 10.3.1940
Taistelut Viipurinlahdella jatkuivat, vihollinen oli tuonut yön turvin Viipurinlahden yli 16 kuorma-autollista miehiä kapeaan Keihäsniemeen. Suomalaisilla oli puolustuksessa JR 12:n osia joiden tukipatteristona toimi Kenttätykistö-rykmentti 4:n II Patteristo (II/KTR 4). Patteriston 5. Pat-
terin (5./KTR 4) tulenjohtajana toimi reservin vänrikki Kai Vähäkallio. Tulenjohtopaikat olivat molemmin puolin vaarallisia paikkoja toimia koska vastapuoli yritti koko ajan paikallistaa niitä, jos tulenjohtopaikan sai tuhottua niin vaikenivat myös sen johtamat tykit. Aamulla 10.3.1940 vihollinen aloitti hyökkäyksen Keihäsniemessä. Etulin-
jassa Majapohjassa reservin vänrikki Vähäkallion (23 v.) tulenjohtopaikkaan tuli täysosuma ja Vähakallio tulenjohtoryhmineen kaatui.
Samana päivänä kun Vähäkallio kaatui hänen vaimonsa Katri synnytti pariskunnan esikoisen. Poika sai isänsä mukaan nimen Kai. Hän tuli myöhemmin tunnetuksi Kytäjän kolmoissurmaajana.
Waltimo, Akseli Aleksanteri
syntyi 7.9.1896, kaatui 11.3.1940
Jääkärikoulutuksen Saksassa saanut Waltimo oli osallistunut jo I maailmansotaan ja vuoden 1918 sotaan. Talvisotaan 43-vuotias jääkäriluutnantti Waltimo lähti Jurvan miehistä muodostetun Jalkaväkirykmentti 23:n
3. Komppanian (3./JR 23) päällikkönä. Hän toimi myös pataljoonan (I/JR 23) komentaja Vallaksen sijaisena milloin tämä oli estynyt hoitamasta tehtäviään. Näin oli myös 10.-11.3.1940 Äyräpään harjulla. Äyräpään kirkonmäen menetyksen jälkeen vihollinen oli vallannut Vasikkasaaren ja pyrki sieltä käsin voimallisesti mantereelle Vuosalmen puolelle. Äyräpään harjulle oli suomalaisille kuitenkin jäänyt sillanpääasema jossa I/JR 23 oli asemissa, rintamalinja kulki rautatieaseman ja Kaukisenlammen pohjoispuolitse kaartuen Vuoksen rantaan lossin ja kirkon raunioiden välillä. Hiljaisemman päivän jälkeen vihollinen aloitti jälleen 11.3.1940 kovan painostuksen I/JR 23:n asemia vastaan. Jääkäriluutnantti Waltimo kiersi asemissa kannustaen ja rohkaisten miehiään. Palatessaan komentopaikkaansa klo 16 aikoihin hän joutui vihollisen keskitykseen ja sai surmansa rintaan osuneesta kranaatinsirpaleesta. Tämän jälkeen pataljoonankin puolustus alkoi horjua ja etulinjaa jouduttiin vetämään taaksepäin, sillanpääasema pystyttiin kuitenkin pitämään.
Alonen, Osmo Arvi
syntyi 2.11.1911, kaatui 13.3.1940
Talvisodan viimeinen kaatunut upseeri oli reservin lääkintäluutnantti Alonen. Talvisota päättyi rauhaan 13.3.1940 klo 11. Sodan viimeisen tunnin aikana neuvostoliittolaiset ampuivat ammusvarastonsa tyhjiksi. Monen suomalaisen kohtaloksi tuli kaatua tulituksessa, myös useita upseereita kaatui aivan sodan viime minuuteilla. Ässä-rykmentin eli JR 11:n I Pataljoonan lääkärinä toiminut luutnantti Alonen (28 v.) oli iloinen kuullessaan rauhasta, vihdoinkin haavoittuneiden jatkuva virta joukkosidontapaikalle loppuisi. Aseiden vaiettua klo 11 hän odotti muutaman tunnin ja lähti sitten velvollisuuden tuntoisena etsimään etumaastosta haavoittuneita ja kaatuneita. Tälle matkalle hän katosi eikä koskaan palannut. Ei tiedetä astuiko hän miinaan vai ampuiko venäläiset hänet, myöhemmin Alonen julistettiin kuolleeksi katoamispäivän päivämäärällä. Sota oli päättynyt, itsenäisyys oli säilytetty raskain uhrauksin.
Ylipäällikön päiväkäsky nro 34
14.3.1940
Yli 1100 upseeria oli menettänyt henkensä 105-päiväisessä talvisodassa. Ote ylipäällikön päiväkäskystä nro 34:
Kiitän Teitä kaikkia, upseereita, aliupseereita ja miehistöä, mutta tahdon erikoisesti painostaa reserviupseereiden uhrautuvaa uljuutta, heidän velvollisuudentuntoaan ja etevyyttä, millä he ovat täyttäneet tehtävän, joka ei alkuaan ollut heidän. Niinpä on heidän uhrinsa prosenttimäärältään sodan korkein, mutta se on annettu ilolla ja horjumattomalla velvollisuudentunnolla.