Törni Tour 2018 - matkakertomus

Julkaistu 22.12.2018 

Lauri Törni, legenda jo eläessään ja jatkosodan tunnetuin suomalainen sotilas. Missä hän kulki, miten sinne pääsisi ja mitä siellä tapahtui? Ja kuinka ollakaan, Törnin tarina vei meitä jälleen kerran hienoihin paikkoihin tällä viidennellä matkaenskailua ja sotahistoriaa yhdistävällä reissullamme. Siirtymäpäivän, ja erinäisten lähtökommellusten jälkeen, oli ryhmämme jälleen Tohmajärvellä rajanylitysvalmiudessa. Kuusi pyörää joista kaksi ei ollut aikaisemmin käynyt rajan takana. Sepolla oli nyt alla Adventure-varusteltu Husse701. Aikaisempien kesien bensahuolet lisäkanistereineen olivat vain kaukainen muisto. Oma moponi oli taas tehnyt lakon lähtöpäivän aamuna ja huoltoauton kuljettajan rooli tuntui jo ainoalta vaihtoehdolta. Onneksi apuun riensi Urpo jonka tallista löytyi ylimääräinen Tiger. Harvoin on täydellinen pettymys vaihtunut täydelliseen riemuun niin nopeasti! Muut neljä ajokkia olivat tutut kolme Kotaria ja yksi 800 GS.

Tähän matkakertomukseen liittyvään liikkuvan kuvan osuuteen pääset tästä. (kiitos Antti!)

Päivä 1 (18.7.2018)
Tohmajärvi-Tolvajärvi-Ägläjärvi-Vegarus

Siirtymäpäivän ja rajanpinnassa vietetyn yön jälkeen oli porukka kasassa Tohmajärvellä. Kaupasta makkaraa ja vettä kyytiin ja menoksi. Rajanylitys Niiralassa sujui nopeasti ja rutiinilla. Kerrankin oltiin niin aikaisin liikenteessä ettei heti tarvinnut pysähtyä Öljymäelle syömään vaan saatoimme kääntyä Sortavalan tieltä pohjoiseen Värtsilään. Heti risteyksen jälkeen on rajavartioiden tarkastuspiste. Värtsilähän on rajavyöhykkeellä joten siellä oleskelu vaatii erillisen rajavyöhykeluvan (joita meillä ei ollut). Mutta suoraan rajalta tullessa pitäisi rajavyöhykkeeltä pystyä poistumaan mihin suuntaan vaan, mutta miten kertoisimme rajamiehille että ajamme vain rajavyöhykkeen läpi? Varmuuden vuoksi olimmekin varautuneet kiertämään Jänisjärven etelän kautta jos pohjoisen kautta ei päästäisi. Se tosin tietäisi kymmeniä ylimääräisiä kilometrejä. Muutenkin Värtsilä-Tolvajärvi-matka kestäisi Yandexin mukaan 4 h 20 min vaikka pituutta matkalla oli vain 90 km. Aikaisempien vuosien kokemuksesta tiesimme että tie olisi moottoripyörillä todennäköisesti ajettavissa kuitenkin nopeammin. Mutta Tolvajärveltä piti vielä päästä 45 km Vegarukseen ja siitä pätkästä meillä ei ollut omakohtaisia kokemuksia. No olihan meillä melkein koko päivä aikaa mutta Venäjällä se aika tahtoo aina kulua nopeammin kuin kilometrit. Niinpä olimmekin tyytyväisiä kun rajamiehet päästivät meidät Jänisjärven pohjoispuolelle. Taikasanaksi osoittautui ”transito” joka olikin varmaan ainoa sana jonka he puheestamme ymmärsivät.

Tie Jänisjärven pohjoispuolitse on nopeasti (n. 70 km/h) ajettavaa soratietä jolla ei juurikaan liikennettä ole. Kuiva kesä tosin tarkoitti sitä että ne harvatkin autot nostattivat melkoisen pölypilven joka tyynessä ilmassa jäi leijumaan tien päälle pitkäksi aikaa. Samasta syystä omat ajovälit pidettiin pitkinä. Matka Tolvajärvelle sujui hyvin, Kuikkajärven siltakin oli erinomaisessa kunnossa. Tolvajärvellä tie tulee neljän tien risteykseen josta oikealle eli kaakkoon mentäessä pääsee vanhan suomalaiskylän paikalle. Mitään ei ole jäljellä vilkkaasta yli 20 savun kylästä. Rannassa on huonokuntoinen laavu ja matkalla sinne autioitunut ”uusi matkailumaja”. Ennen Hevossalmea menee toinenkin tie järven rantaan. Siellä ”jututin” venäläispariskuntaa jolla oli kesäleiri paikalla. Maisemassa oli myöskin ainakin yksi ortodoksiristillä varustettu hauta tai muistomerkki. Kesällä 1941, kun Tolvajärvi vallattiin takaisin, paikalle haudattiin saksalaisia ja suomalaisia sotilaita. Suomalaiset tosin vain väliaikaisesti, ilmojen kylmettyä syksyllä vainajat kaivettiin ylös ja lähetettiin kotiseuduilleen.
Tolvajärvi oli myöskin ensimmäinen Törni-rasti, Törnin jääkärikomppanian miehet majailivat Tolvajärven kylän liepeillä heinäkuussa 1944. Sieltä heidät aina heitettiin autoilla sinne missä tarvittiin apua. Jääkärit kävivät hoitamassa homman ja palasivat leirillensä huilimaan.
Tolvajärvi tunnetaan paitsi komeista harjumaisemistaan myös talvisodan voitokkaista taisteluista joissa ensimmäisen kerran (12.12.1939) maahan tunkeutunutta puna-armeijaa pystyttiin työntämään takaisin itään. Talvisodan taistelupaikkoja olimme Tolvajärvellä käyneet ihmettelemässä jo kesällä 2015. Silloin emme vielä tienneet että Tolvajärveltä itään johtavan tien sivustat olivat myös Törnin jääkärikomppanian taistelumaastoja. Hevossalmen sillan jälkeen kurvasimme tutulle laavupaikalle paistelemaan makkarat. Tuletkin oli valmiina sillä kaksi venäläispariskuntaa piti kesäleiriään paikalla. Punaisen Ladan kaiuttimista raikasi venäläispoppi. Ilma oli helteinen niin kuin kaikkina seuraavinakin päivinä. Suomesta tuodut makkarat maistuivat hyvälle, varsinkin kun muistissa oli kolme vuotta aikaisemmin samalla paikalla nautitut venäläiset makkarat.

Ruokailun jälkeen poikkesimme suomalaisaikaisen matkailumajan kivijalalla ja ajelimme sitten kaunista harjutietä itään Ristisalmen sillalle. Ristisalmi on pysähtymisen arvoinen paikka monestakin syystä. Siinä on suositeltavaa jo pysähtyä senkin takia että sillan kunto kannattaa tarkastaa ennen sille ajamista. Sama koskee kaikkia Venäjän syrjäteiden siltoja. Ensin kävellen toteamaan kantavuus ja paras ajolinja, samalla voi lyödä törröttävät naulat sisään. Silta oli huonommassa kunnossa kuin 3 vuotta aikaisemmin mutta vielä kuitenkin helposti ajettavissa.
Ristisalmella on tapeltu monet kerrat, sekä talvi- että jatkosodassa molempiin suuntiin. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa paikalla oli myös saksalaisia. Nykyisen sillan vieressä törröttävät vieläkin saksalaisten pioneerien rakentaman sillan tukipuut. Noin 9 kilometriä Ristisalmelta pohjoiseen on yksi Törnin tappelupaikoista: Haukilahti. Olisipa ollut vene mukana niin sinnekin olisi päästy.

Pari kilometriä Ristisalmen sillan jälkeen tullaan metsänvartijan talon kohdalle. Talvisodassa venäläiset pitivät tiukasti aluetta hallussaan ennen kuin puolustus saatiin murrettua ja vielä senkin jälkeen metsien kautta koukannut vihollisosasto tuli takaisin ja yllätti paikalle ajaneen suomalaisen hevosvetoisen tykkipatterin (9./KTR 13) jonka kohtalonhetkistä voi lukea täältä. Tarinassa mainittu kiviaita löytyy edelleen maastosta. Tieltä pitää tarpoa satakunta metriä metsään satelliittikuvissakin näkyvälle pienelle niitylle jonka eteläreunassa kiviaita vielä vastustaa luontoa matalana ja sammaloituneena.
Metsänvartijalta matka jatkui itään pientä ja hidaskulkuista tietä pitkin. Kartoissa ja Yandexin karttapalvelussa tie on keltaisella viivalla piirretty mistä voisi luulla sen olevan autollakin ajettava. Täysverisellä maasturilla kyllä, muilla autoilla ei tielle kannata lähteä. Kuivan kesän ansiosta tiellä ei ollut pahempia mutakohtia joten neiti-Tiikerilläkin pärjäsi hyvin. Paitsi että niin kuivaa kesää ei ole että se tiellä aina oleva 100-metrinen vesiallas kuivuisi. Onneksi altaan pohja on kiinteä joten siitäkin päästiin ajamalla. Pohja oli jopa niin tasainen että vauhtikin tuppasi kiihtymään kunnes vedenpaine alkoi työntämään jalkoja pois tapeilta. Tie jatkui pienenä ja joitain plutakoitakin tuli vastaan eli siis kerrassaan mahtava enduropätkä.
Seuraava kohde oli Ägläjärvi. Törnin tappelupaikkoja sekin. Vanhaa suomalaisaikaista tietä ei Ägläjärvelle pääse sillä silta puuttuu Mikonlahden ja Kyläjärven salmesta. Tämän tiesimme jo etukäteen satelliittikuvien perusteella. Suoritimme koukkausliikkeen ja saavuimme kohteeseen idästä. Aikoinaan isosta, kansakoululla ja sairastuvallakin varustetusta, kylästä on nykyään jäljellä vain niityt ja yksi pienoinen ehtoopuolen hirsimökki.
Ägläjärvelle tulee idästä päin ihan kelpo normiautollakin ajettava tie. Sitä pitkin surauttelimme päivän päätteeksi majoitukseen Vegarus-hotellille Aittojoen kupeeseen. Päivä oli ollut antoisa mutta pitkä ja kuuma. Hotellin aulassa meitä odotti kylmäkaappi ääriään myöten täynnä olutta. Nyt tiedämme miltä tuntuu kun pitkän aavikkovaelluksen jälkeen löytää keitaalle virvottavien vetten tykö. Hotellin isäntä Viktor oli jossain asioillaan. Odotellessamme sisäänkirjautumista purimme kamat pyörien selästä ja vaihdoimme kevyempää rompetta niskaan. Ja teki siinä Urpo rengastöitäkin Sepon johtaessa työtä lasisella tahtipuikollaan :-)
Hotelli Vegarus on kaikin puolin suositeltava mesta (mesta-sana on muuten lainattu suoraan venäjän kielestä). Vanhaan kouluun rakennetussa hotellissa on kohtuullisen tilavat huoneet ja puhtailla liinavaatteilla varustetut mukavat sängyt. Ateriatkin jos nyt ei gurmeeta niin syötäviä kuitenkin. Saunassakin käytiin ja rohkeimmat kastautuivat Aittojoessa. Huoneen hanasta vesi tuli ruskehtavana suoraan joesta mutta saunan soikkovesi oli kirkasta kaivovettä. Wifikin paikasta löytyi. Tämä olikin erikoinen reissu kun joka ilta oltiin wifin äärellä. Kehitys kehittyy Venäjälläkin. Parasta hotellissa oli sen mainio isäntä Viktor, avulias ja aikaansaava kaveri. Hoiti paikan kaikki hommat, milloin kaivoi pihamaata, milloin hääräsi keittiössä milloin respassa jne. Jopa vei omatoimisesti meidän ajoromppeita kuistilta saunaan kuivumaan kun viimeiset kylpijät olivat lähteneet. Viktor puhuu myös hyvää englantia mikä on harvinainen taito Venäjällä. Toiveena hän esitti että majoittujat hoitaisivat varauksensa sähköpostilla, netin hotellinvälityspalvelut kun ottavat kohtuu ison siivun tämän syrjäisen pikkuhotellin vähistä tuloista. Osoite löytyy hotellin sivuilta.

Reitti Niiralan raja-asemalta Vegarukseen. Pisteessä C Tolvajärven kylän paikka josta alkaa kaunis harjutie joka päättyy punaisella ympyröidylle Ristisalmen sillalle. Matka 140 km, matka-aika Yandexin mukaan 6h mikä on aika lähellä totuutta. (Karttapohja Yandex.ru)
Tolvajärveltä itään ennen Ristisalmea oli aikoinaan vanhojen runonlaulajasukujen muistomerkki. Vasemmalla muistomerkki mistä se löydettiin heinäkuussa 1941 alueen takaisinvaltauksen jälkeen, keskellä kivi uudestaan pystytettynä ja oikealla nykykunto. Kiven teksti: Shemeikan ja Vornasten laulaja- ja metsämiessukujen muistolle. ---Matkamies, pysähdy! Sukukuntasi parhaitten henget haastavat muinaisuudesta. --- Karjalan sivistysseura pystytti patsaan kansalaisten avulla kesällä 1929. (Kuvat: 2 x SA-kuva ja propatria.fi)
Saksalaisia Ristisalmen sillalla kesällä 1941 ja suomalaisia kesällä 2018. (Kuvat: SA-kuva ja propatria.fi)
Helteinen heinäkuun aurinko porottaa Ägläjärven kylän yllä. Voitteko vielä kuulla iloisen puheensorinan tässä vilkkaassa karjalaiskylässä? Sota jyräsi kylän yli 4 kertaa ja bolševikit huolehtivat lopusta. (Kuva: Antti Eskola)

 

Päivä 2 (19.7.2018)
Vegarus - Ravanmäki - Karhumäki

Tänään olisi edessä paitsi paljon kilometrejä ja epävarmoja reittejä niin myös Törnin komppanian raskain tappelupaikka Ravanmäki.
Vegaruksen aamiaisen jälkeen karavaani starttasi matkaan kohti Suojärven keskuskylää Suvilahtea. Leveä ja pölisevä hiekkatie vei meitä lounaaseen. Annantehtaan kohdalla suomalaisajoista muistutti vanhassa sillanpylväässä ollut vuosiluku 1937. Samaa tietä Törnin jääkäritkin polkivat heinäkuussa 1944 vastakkaiseen suuntaan sen jälkeen kun olivat irtautuneet Suvilahdesta viimeisenä suomalaisosastona. Komppanian asemat Suvilahdessa olivat heti rautatien pohjoispuolella rintamasuunta etelään. Irtautumiskäsky oli tullut viime tingassa motitusvaaran jo uhatessa.
Suvilahdessa kävimme kaupassa (pullovettä kului runsaasti) ja tankkasimme 24/7-huoltamolla jossa oli ”apupoikana” vanha venäläismies jota kuuma hellepäivä ei ollut estänyt pukeutumasta pitkiin ja paksuihin vaatteisiin ja kumisaappaisiin. Lähtiessämme kaveri pysäytti liikenteen tiellä jotta pääsimme huoltamon pihalta turvallisesti jatkamaan matkaa. Melko hyvää palvelua!
Vielä hetken saimme ajella vanhan Suomen puolella. Ylitimme mahtavan Suojoen ja siirryimme nk. Hyrsylän mutkaan. Viimeisen suomalaiskylän Hautavaaran paikalla on edelleen kylä jonka edelleen käytössä olevan nimen ”Хаутаваара” voi lukea tienvarren kyltistä. Useilla paikoilla luovutetussa Karjalassa on vieläkin vanha suomalaisnimi, siksi pelkkä kyrillisten kirjaimien osaaminen helpottaa matkailua kummasti.
Hautavaaran eteläpuolella jätimme päätien tasaisen asvaltin ja käännyimme itään leveätä ja hyväkuntoista soratietä pitkin. Hyväkuntoisen tien täälläkin selittää alueella tehtävät hakkuut. Muuten Venäjän syrjätiet saavat ränsistyä rauhassa, esimerkiksi asutus ei ole riittävä syy pitämään teitä kunnossa. Kohta Usmitsanjärven eteläpään ohitettuamme siirryimme Suomesta Neuvostoliittoon pisteessä 62.001783, 32.713060. Kukaan ei tällä rajalla kysynyt passia.

Tie Ravanmäkeen kiertää pohjoisesta Tsalkin kautta, samalla tuli siten paikatuksi edelliskesän Tuntematon sotilas -reissun aukkokohtakin. Kylästä ei kylläkään ole mitään jäljellä. Kohta Tsalkin jälkeen tulee Kivatsu (siitäkään ei mitään jäljellä) josta käännyimme ”päätieltä” pienemmälle tielle kohti kaakkoa ja Säämäjärven luoteisnurkkaa. Samaa tietä polkivat Törnin jääkäritkin pyörillään 4.7.1944 kohti komppaniansa kovinta taistelua. Enduropyörille mukava tie pieneni sitä mukaa kun lähestyimme kohdetta. Asutusta ei näillä nurkilla ole, joitakin metsätyöporukoita näkyi matkalla.

Ravanmäen kylästäkään ei ole jäljellä mitään muuta kuin kyläaukeat, jostain syystä ne ovat säilyneet pusikoitumatta. Kylän länsireunalla oli aikoinaan hautausmaa mutta joko emme osuneet kohdalle tai sitten siellä ei koskaan ollutkaan rautaisia tai kivisiä ristejä tmv. jotka olisivat säilyneet tähän päivään. Ravanmäki on nimensä mukaisesti mäellä. Korkeuserot ovat muuten aina asia jotka konkretisoituvat vasta paikan päällä vaikka kuinka olisi kartan korkeusviivoja tuijottanut. Puiden välistä saattoi paikoitellen nähdä huomattavasti alempana välkkyvän Säämäjärven. Ravanmäkeen, tai ainakin lähelle, pääsee autollakin idästä Säämäjärven pohjoisrantaa pitkin. Ravanmäessä Törnin komppania koki kovia mutta suoritti tehtävänsä ja pidätteli yhdessä JR 33:n osien kanssa vihollista niin kauan että pohjoisempana vetäytynyt Osasto Wahren ehti alta pois. Tappioina komppania menetti 8 miestä kaatuneina ja 18 haavoittuneina. Viisi miestä jäi venäläisten vangeiksi. Silti jääkärit poistuivat Ravanmäestä laulaen ”Minä olen Härmän kankahilta, pikkainen ja häijy!”
Jääkäri Mauno Koivisto ei osallistunut Ravanmäen taisteluun vaikka se hänen kunniamerkkiesityksessä mainitaan.

Ravanmäestä matkamme jatkui ensin pohjoiseen Onkamukseen ja sitten itään kohti Vuohtjärveä (Вохтозеро). Kylän länsipuolella olevan sillan tiesimme jo nettitietojen perusteella ajokelvottamaksi ja Urpo kävi vielä paikan päällä asian varmistamassa. Muut tiedustelimme sillä välin kiertotievaihtoehdon nro 1. Se päättyi ”päätieltä” muutaman sadan metrin päähän pari metriä syvään kaivantoon jonka vieressä maa-aineksista rakennettu pato piti suovesialtaan vesiä kurissa. Tie näkyi jatkuvan kaivannon takana. Jos oltaisiin jääkärien lailla oltu polkupyörillä liikenteessä niin matka olisi jatkunut tästä mutta mopojen keplottelu kaivannon yli olisi ollut helteisessä säässä hikistä puuhaa. Ja mitään takeita ei ollut että reitti olisi sittenkään ollut läpäistävissä. Siispä lähdimme jo etukäteen piirretylle kiertotievaihtoehdolle nro 2. Ensin tulojälkeä taaksepäin ja sitten pientä kinttupolkua pohjoiseen kunnes jälleen käännyttiin itään. Tie oli kapea ja kuivasta kesästä huolimatta joitain plotikoitakin oli matkalla. Puolinappularenkailla sai tehdä töitä jotta niistä pääsi ylös. Matalamaavarainen Tiikeri kanitti myös pohjapanssarista pari kertaa. Hiki virtasi. Metsätie tulee lopulta Vuohtjärven kylän pohjoispuolelle. Vain muutama sata metriä ennen kylää vastaan tuli pidempi ja pahempi mutapätkä. Vierestä risteytyi tie vasemmalle jonka tiedustelu ei johtanut haluttuun lopputulokseen. Sen sijaan sata metriä taaempaa ennen niittyä (näkyy satelliittikuvissakin) oikealle lähtevä tie vei meidät perille kylään kuivin jaloin ilman hienvuodatusta. Ensin piti vaan kääntää pyörät takaisin tulosuuntaan. Kapealla ja keskikorokkeella varustetulla metsätiellä pyörien kääntäminen 180 astetta on hikistä puuhaa. Markulla oli tekniikka hallussa ja pyörä kääntyi näppärästi jalkansa varassa. Pöpelikön kauttakin voi yrittää mutta pitää varoa ettei jää puiden väliin jumiin :-)

Vuohtjärveltä itään tie jatkui leveänä autokelpoisena soratienä joka loppuu 38 kilometrin jälkeen kylään nimeltä Спасская Губа. Siitä loppumatka Karhumäkeen olikin sitten nopeakulkuista asvalttia. Hirvaksen kylän länsipuolella tulimme Karhumäki-Petroskoi-valtatien varteen. Paikalla on bensa-asema ja ravintola. Venäjänkielisestä ruokalistasta emme saaneet mitään tolkkua joten osoitimme sormella tiskillä olleita saslik-vartaita. Myyjän tarjotessa eri perunavaihtoehtoja sanoimme ”pyreen” kohdalla ”da”. Vatsat ja tankit täynnä lähdimme kohti majapaikkaamme Karhumäessä. Ehdimme juuri ja juuri kauppaan ennen klo 21:tä ja saimme saunaoluet hankittua. Alkoholin myynti Venäjällä, niin kuin Suomessakin, loppuu iltayhdeksältä. Majapaikkamme Karhumäessä oli kaupungin itäreunalla oleva mökkikylä ”Малая Медвежка”. Kylän mökit eivät ole mitään 10 neliön leirintäaluemökkejä vaan hulppeita kelohonkaisia huviloita. Meidän mökkimme oli kaikilla mukavuuksilla varustettu iso paritalon puolikas. Seinänaapuri ei ollut kotosalla ja muutkin lähimökit olivat tyhjillään. Makuupaikkoja lukaalissamme oli 9 joten kuuden hengen porukkamme majoittui paikkaan mukavasti. Mökin vuokraaminen 100 %:n ennakkomaksuineen on oma tarinansa. Hieman arvelutti lähettää yli 700 euroa Venäjälle etukäteen mutta kaikki sujui kuten Strömsössä. Mökkikylässä oli myös Karhumäen paras ravintola. Näin uskaltaisin väittää vaikka muita ravintoloita emme kokeilleet. Se Antin himoitsema sushi-paikkakin jäi testaamatta.

Kauaksi olimme tulleet Suomesta, vanhaltakin valtakunnanrajalta on Karhumäkeen linnuntietä 100 kilometriä. Vänrikki Törnikin osallistui Karhumäen valtaukseen Kevyt Osasto 8:n riveissä. Sitä ennen hän oli niittänyt mainetta panssarivaunujoukkueen johtajana ennen ja jälkeen Petroskoin valtauksen. Törnin jatkosota alkoi elokuussa 1941 Sotjärveltä, siis vasta reilusti vanhan rajan itäpuolelta. Saksan reissun takia sodan alkuvaiheet jäivät Törniltä väliin.
Meidän hienon päivän hieno ilta jatkui ruokailulla ravintolassa ja loppui saunomiseen mökillä.

Matkalla Ravanmäkeen. Tästäkään reissusta ei selvitty ilman Markun retkisahaa. (Kuva: propatria.fi)
Näkymä Ravanmäeltä. (Kuva: propatria.fi)
Ei niin kuivaa kesää etteikö jossain olisi märkää. (Kuva: Antti Eskola)
Reittivaihtoehdot lännestä Vuohtjärvelle (Вохтозеро). Suorin ja itäsin reitti ei onnistu koska silta puuttuu kylän länsipuolelta. Toiseksi itäisin reitti ei sekään onnistu koska tie on poikki. Niinpä jouduimme kiertämään kohtuu pitkän lenkin eli läntisimmän vaihtoehdon. (Kuva: Google Earth, reitit Antti Eskola)

 

Päivä 3 (20.7.2018)
Poventsan kanava

Aamiaisen osaset saatiin koottua ruokalistalta sormella näyttämällä ja sitten perään 6 sormea pystyyn eli sama annos kuusi kertaa. Ehkä pitäisi lukusanat yhdestä kymmeneen opetella. Aina on kuitenkin ruokaa saatu ja kun useamman kerran syö samassa paikassa niin oppiihan sitä siinäkin, tai ainakin tarjoilija oppii.

Sitten liikkeelle. Ravanmäen raskaassa reissussa haavoittunut Markku jäi parantelemaan jalkaansa luvaten myös hoitaa kaupassa käynnin ja pari talkkarin askaretta. Mutkainen hyväkuntoinen asvalttitie Karhumäestä itään ohittaa ensin Lumpuisen pientaloalueen ja sitten Pintuisen kerrostalohelvetin jonka jälkeen tullaan kohta Sandarmohin joukkohaudan kohdalle jolle on opasteet. Stalin tapatti 1930-luvulla Sandarmohissa tuhansia siviilejä, myös suomalaisia jotka olivat tulleet rakentamaan ihannevaltiotaan. Juuri ennen Poventsaa poikkesimme ”Marskinniemessä” joka pistää Äänisjärveen. Niemi on saanut nimensä Mannerheimin vierailusta kesäkuussa 1942. Huomasikohan vihollisen tähystäjä seurueen kun ammutti muutaman kranaatin vieraiden niskaan. Kerta oli tiettävästi ainoa koko sodan aikana kun Marskikin joutui kyyristämään pitkää selkäänsä. Nykyään niemessä toimii majoituslaitos ”Eco Hotel Great Bear”.

Seuraava kohde oli Poventsa ja JR 35:n muistomerkki vähävetisen Poventsanjoen rannalla. Yksinäinen lehmä laidunsi muistomerkin vieressä. Venäläiskylissä karja on yleensä vapaana. Muistomerkkiä ihmetellessämme ohitsemme ajoi pari motoristia jotka kohta tulivat tervehtimään. Isoilla tuliterillä Gessuillaan liikkuneet moskovalaiset olivat matkalla Norjaan. Poventsasta suuntasimme pohjoiseen Stalinin kanavan länsipuolta. Leveä soratie toi meidät nopeasti Pirunsaareen jossa ajoimme niin lähelle sulkua kun pääsimme. Sulut ovat joka paikassa korkeiden piikkilanka-aitojen takana ja rynnäkkökivääreillä varustettujen vartioiden valvomia joten aivan perille ei päästy. Pirunsaarta pidettiin pahana paikkana sodan aikana sillä linjat olivat vain muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan, välissä vain vedetön kanava. Vedetön siksi että venäläiset räjäyttivät sulut joulukuussa 1941 aiheuttaen näin hyisen tulvan suomalaisten valtaamaan Poventsaan. Käytyämme vielä Pirunsaaren eteläpuolisellakin sululla jatkoimme pohjoiseen tarkoituksena käydä Hiisjärven ja Salmijärven kannaksella. Matkalla ohitimme Vuolijärven (osa Vienan kanavaa) jonka yli Törni miehineen souti lokakuussa 1942. Aiheutettuaan muutaman päivän pahennusta vihollisen selustassa miehet soutivat takaisin kaksi vankia mukanaan. Vuolijärveltä asemasodan rintamalinja jatkui luoteeseen Salmijokea pitkin. Joen pohjoispuolella on metsä täynnä venäläisten juoksuhautoja. Hiisjärven ja Salmijärven kannakselle emme päässeet sillä tie oli katkaistu massiivisella puomilla ja korkealla aidalla. Vartionainenkin heräsi päristelyymme ja näyttäytyi rynkkynsä kanssa. Järvet ovat osa Vienan kanavan vesijärjestelmää ja siksi tiukasti vartioitu. Ei kun takaisin päin. Vielä vähän pohjoiseen ja sitten käännös länteen.

Tarkoituksemme oli ajaa itä-länsi-suuntaista tietä Krivin aseman tienoille. Tie oli näyttänyt satelliittikuvissa kohtuullisen hyvältä. Totuus oli taas kuvia ihmeellisempää ja tie osoittautui niin haastavaksi ettei se houkutellut helteessä tetsaamaan. Eilinenkin pitkä päivä painoi vielä jaloissa joten päätimme palata jälkeä pitkin takaisin kämpille. Paluumatkalla kävimme vielä Poventsassa sillalla joka ylittää Stalinin kanavan. Sillalta kun katsoo etelään niin näkee huomattavasti alempana autereisen Äänisjärven ja sitä ennen vielä yhden kanavasulun. Pohjoiseen katsoessa näki paikallisia chillailemassa kanavarannassa ja ylempänä taas sulun. Kuvia räpsiessämme kopista tuli Kalasnikovilla varustettu kaveri kertoilemaan jotain ”fotograafimisesta” joten lompsimme takaisin mopoille ja otimme suunnan kaupan kautta kämpille. Syömään mennessä bongasimme ravintolan edestä ”BMW Motorrad Club Russia”-auton moottoripyöränkuljetuskärryineen. Päivällä moikatut moskovalaismotoristit olivat majoittuneet samaan paikkaan. Isoilla BMW-klubi-tarroilla varustettu auto ei suinkaan ollut bemari vaan Mitsubishi :-) Liekö luotto muutenkin ollut huono bemareihin kun kuljetuskärrykin seurasi matkaajia.

Yksi Sandarmohin suomalaisuhreista. (Kuva: propatria.fi)
Pirunsaaren eteläpää nähtynä sen eteläpuoliselta sululta. Korkeat piikkilanka-aidat ja aseistetut vartijat estävät pääsyn sulkulaitteille. (Kuva: propatria.fi)
Poventsan kanava nähtynä kanavan ylittävältä maantieltä. Alimman sulun takana Äänisjärvi. (Kuva: propatria.fi)

 

Päivä 4 (21.7.2018)
Karhumäki – Kuusiniemi – Maaselän kannas - Karhumäki

Päivän pääkohteena, ja samalla koko reissun toisena pääkohteena Ravanmäen kanssa, oli Kuusiniemen tukikohta Seesjärven rannalla. Sinne päästäksemme ajoimme ensin asvalttia pitkin länteen Tsopinaan. Reitin alussa piti selvitä läpi P-21-päätien Karhumäki-liittymästä joka levittäytyy todella laajalle alueelle. Siinä sai olla skarppina että päätyi oikeaan suuntaan. Navigoinnista vastannut Antti antoikin liittymälle nimen ”mysteeriristeys”. Tsopinassa näytti olevan jonkun sortin kioski, emme kuitenkaan poikenneet. Matka jatkui leveätä soratietä pohjoiseen. Matkalla ohitettiin Osterjärven kylä jossa ei palveluita näkynyt. Pölisevä mäkinen ja mutkainen tie vei joutuisasti eteenpäin paitsi mitä nyt erään mutkan takana U-käännöstä tehnyt Lada aiheutti äkkijarrutuksen tarvetta.

Perillä ajoimme päätieltä muutama sata metriä sivuun metsään ja heittäydyimme jalkamiehiksi. Mutkittelevan parin kilometrin pituisen umpimetsähaikin päätteeksi päädyimme Seesjärven rantaan Kuusiniemeen. Asemasodan vuosina paikassa oli suomalaisten tukikohta josta valvottiin laajaa Seesjärveä. Vihollinen oli järven itärannalla josta venäläiset partioivat jäätä myöten ”moottorirekiä” käyttäen. Maaliskuussa 1944 venäläiset hyökkäsivät Kuusiniemen tukikohtaan jossa puolustautui urhoollisesti parisenkymmentä miestä JR 60:stä. Kymmenen kilometrin päässä Jouhivaaran kylässä majaillut Törnin komppania hälytettiin apuun. Tiukan ottelun jälkeen venäläisosasto tuhottiin. Omiakin tappioita tuli, 6 miestä kaatui ja kymmenkunta haavoittui. Taistelu oli jääkäri Mauno Koiviston (20 v.) ensimmäinen Törnin riveissä ja kuolema kävi heti lähellä, siitä jäi todisteeksi luodinreikä lumipuvun hupussa.

Kuusiniemen rannasta löysimme pienen ja vanhan hirsikehikon. Suomalaisilla oli tukikohdassa hirsikämppä ja sauna, olisikohan joku raahannut saunakehikon rantaan? Sen sijaan kaivettuja asemia ei löytynyt, ilmeisesti niitä ei juuri ollutkaan alavan maaston takia vaan suojaukset olivat maanpäällisiä ja lahonneet jo aikoja sitten. Rannasta saattoi hyvällä tahdolla erottaa matalan hiekkasuojavallin. Seesteinen oli heinäkuinen päivä Seesjärvellä vuonna 2018 paikassa jossa kerran konepistoolit papattivat, veri punasi valkean lumen ja haavoittuneiden valitus täytti ilman.
Sitten haikki takaisin pyörille (joiden paikka oltiin tallennettu naviin lähtiessä). Ajorensselit niskaan ja tulouralle. Paluumatkalla katsastimme Karjalan Maaselän kylän jossa ei kauppaa näkynyt. Osterjärven rannalla söimme trangialounaat, oli muuten säilykelihapullat hyviä verrattuna kuivapussimuonaan. Päivää oli vielä jäljellä joten päätimme lähteä paikoille jotka kanavapäivänä jäivät näkemättä. Sota-aikana meni länsi-itä-suuntainen tie Seesjärven etelärantaa myötäillen mutta nyt meidän oli kierrettävä mysteeriliittymän kautta. Päätie P-21 leikkaa asemasodan rintamalinjan n. 25 km Karhumäestä pohjoiseen. Kohta rautatien ylityksen jälkeen käännyimme vasemmalle kohti Maaselän asemaa mihin asti tie on hyvä. Ylitimme rautatien uudestaan ja suunnistimme 7 kilometrin pätkälle kohti Seesjärven lounaisnurkkaa ja Suurlahden (Великая Губа) kylää. Tie oli todella huono, nyt kuivana kesänä koppuraksi kuivunutta saviprofiilia, märempänä aikana varmaankin savivelliä. Noin puolessa välissä pysähdyimme Uhmalammen ja Liistelammen kaakkoispäiden tasalla. Samalle paikalle saapuivat 20.6.1944 Törnin jääkärit paikkaamaan tilannetta kun lohkoa puolustanut komppania oli ottanut jalat alleen. Osasto Törni vakautti tilanteen putsaamalla ensin Uhmalammen kaakkoispään alueen ja hyökkäämällä sitten tien pohjoispuolelle kohti tukikohta Leijonaa. Eteneminen tapahtui railakkaasti konepistooleja ja käsikranaatteja käyttäen. Törnin toimintaa seurannut jalkaväkikomppanian päällikkö oli vaikuttunut suorituksesta: ”Se oli rynnäkköä sanan varsinaisessa merkityksessä.” Taistelussa vihollisen tappiot olivat noin 60 kaatunutta, Törnin tappiot 2 kaatunutta ja 3 haavoittunutta.

Kuusiniemen haikki oli heruttanut sen verran mehuja että jalkautuminen Leijonaan jäi tekemättä. Sen sijaan ajo jatkui kohti Suurlahden kylää. Tien varrella oli parikin venäläisten muistomerkkiä joiden läheisyydessä suomalaisten asemasodan aikaisia juoksuhautoja hyvin säilyneinä. Noin 20 talon kylä uinui ränsistyneenä hiljaisuudessaan mitä nyt jonkun koira vastaanotti meidät juoksemalla perässä räksyttäen. Ja jostain ilmestyi sitten pikkupoikakin kilvettömällä mopollaan ihmettelemään turistien pyöriä. Niin kuin kaikissa Venäjän karjalaiskylissä, niin myös tässä pikkukylässä on suurikokoinen sotamuistomerkki jonka marmoritauluista laskin 2700 nimeä. Kaikki suomalaisten tappamia. Täällä periferiassa, sata kilometriä vanhalta valtakunnanrajalta. Tuostahan voisi joku kyynikko laskea 1+1 ja päätyä lopputulokseen että Suur-Suomen tekijöiden jälkeläiset eivät olisi tervetulleita vanhoille valloitusmailleen. Koskaan ei vielä olla sen suuntaiseen käytökseen törmätty.
Suurlahdessa Seesjärven rannalla on hieno hiekkabiitsi, näkyy hyvin satelliittikuvissakin. Uiminen jäi kuitenkin tällä kertaa väliin. Sen sijaan ihmettelimme sieraimiin leijunutta savun tuoksua. Savun lähteeksi paljastui rannalle kuolleen miehen muistomerkille palamaan jätetty savuke. Venäläinen tapa muistaa vainajia. Vodkalasillisetkin ovat suosittuja.

Takaisin Maaselän asemalle. Asemasodan rintamalinja kulki radan eteläpuolella niin että suomalaisten asemista voitiin tarkkailla aseman seutua. ”Maaselän hotelli” oli edelleen pystyssä. Korkeiden kuusien takaa löytyi venäläinen tykkimuistomerkki jonka vieressä suomalainen vaatimattomampi muistoristi. Koko ajan aseman kovaäänisistä kaikui naisääni joka toisti toistamistaan samaa lausetta. Epäilimme jo että turistien aivopesu oli käynnissä. No tulihan se junakin sieltä lopulta ja pitkä olikin, sekosin laskuissa jossain sadannen vaunun kohdalla. Valtatien toiselta puolelta löysimme vielä toisenkin legendaarisen rautatiepaikan, Krivin aseman. Korkean linkkimaston lisäksi paikalta löytyi yksi ränsistynyt talo jonka pihalta Seppo löysi englantia puhuvia opiskelijoita. Maaliskuussa 1942 Törnin silloinen yksikkö Kevyt Osasto 8 oli asemissa Krivin aseman ja Vansjärven välisellä alueella. Lomien toivossa tehty vanginsieppauspartio päättyi ikävästi kun Törni meni palatessa omaan miinaan ja haavoittui niin vaikeasti että palasi rintamalle vasta kesäkuussa.

Hirsikehikko Kuusiniemen tukikohdassa Seesjärven rannalla. (Kuva: Timo Pölönen)
Seesjärven lounaisnurkassa sijaitsevassa pienessä Suurlahden kylässä oli muistomerkki jonka marmoritauluista laskimme 2700 nimeä. (Kuva: propatria.fi)
Motoristien kohtaaminen Suurlahden kylässä. Ei kilpeä, ei kypärää. (Kuva: Antti Eskola)

 

Päivä 5 (22.7.2018)
Karhumäki – Kizhi - Karhumäki

Kulttuuripäivä. Äänisjärven keskivaiheilla on Kizhin museosaari jonne pääsee helpoiten kantosiipialuksella Petroskoista. No me valitsimme sen vaikeamman tavan. Tie Karhumäestä etelään myötäilee Äänisjärven länsirantaa. Virallinen ja opastettu ja koko matkalta asvaltoitu reitti kiertää Tulvojan (Толвуя) kautta. Me oikaisimme epävirallista reittiä Кажмаn ja Космозероn kautta. Mukavaa sorapätkää jonka päälle puut kurkottelevat tien reunoista. Molemmat tiet tuovat matkailijan Великая Губа -nimisen kylään jonka joku käännöspalvelu käänsi ”Suureksi Huuleksi” :-)

Karhumäessä olleiden virallisten opasteiden perusteella saatoimme olettaa että Suuressa Huulessa olisi ollut jonkin sortin laivaterminaali mistä pääsisi laivalla Kizhiin. Ajelimme paikan läpi mutta emme nähneet mitään kaupalliseen kuljetustoimintaan viittaavaa. Kyselemällä ja ruplilla olisi varmasti joku veneilijä lähtenyt meitä viemään 20 kilometrin päässä olevalle saarelle mutta valitsimme ajamisen lähemmäksi. Kizhiin on joskus ollut aikomus tehdä kunnon tie perille asti. Rahat kait loppuivat kesken ja tie jäi vaiheeseen. Leveä n. 30 km pitkä tienpohja on kuitenkin ajettavissa. Tiellä on joitain isoja ”aallonpohjia” jätettynä myöhempää rumpujen asennusta varten. Niistä kun tuli vauhdilla ylös niin saattoi Tiikerinkin renkaat olla sadasosasekunnin ajan yhtä aikaa ilmassa. Perillä oli enää yksi haaste, kuinka ylittää noin kilometrin levyinen salmi Kizhiin?
Autettuamme erästä porukkaa etenemään peräkärrynsä kanssa saimme heiltä vihjeen talosta mistä kyytiä voisi kysellä. Hetken päästä istuimmekin jo muumipapan venettä muistuttavassa paatissa jota kapteeni Andrei(?) ohjasteli kohti Kizhiä. Edestakaisesta kyydistä sovittiin hinta 500 ruplaa per ukko. Kizhi on ulkoilmamuseo samalla idealla kuin esim. Helsingin Seurasaari. Saareen on tuotu venäläisten ja karjalaisten asumuksia. Alkuperäisenä rakennuksena ja saareen päänähtävyytenä on iso ortodoksikirkko vuodelta 1714. Bolševikit lopettivat valtaanpääsynsä jälkeen Kizhin uskonnolliset toiminnot ja pitivät paikkaa museona. Suomalaiset joukot saapuivat Kizhiin marraskuussa 1941. Tiedossa ei ole elpyikö uskonnollinen toiminta suomalaisvallan aikana (kuten kävi mm. Valamossa ja Konevitsassa), jos elpyi niin se loppui uudestaan suomalaisten lähdettyä kesällä 1944. Kizhi on hieno paikka ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Saari on todella iso, jos haluaa käydä saaren joka kolkassa niin se tarkoittaa 10 kilometrin lenkkiä. Ravintolakin saaresta löytyy ja tietysti matkamuistomyymälöitä. Sovittuun aikaan Andrei saapui muumipurrellaan meitä noutamaan. Laitamyötäisessä, niin vene kuin kapteenikin, palasimme mantereelle ja ajelimme takaisin Karhumäkeen jossa kiersimme kaikki kaupungin kaupat etsiessämme saslik-lihaa jota ei löytynyt niin mistään. Jotain siipikarjalihaa löytyi kuitenkin ja siitä teime viimeisen Karhumäki-illan kunniaksi herkulliset vartaat mökin varustukseen kuuluneella suorakaiteen muotoisella saslik-grillillä. Ai että oli hyvää. ”Normaalit ruokajuomat” kuuluivat kuvioon eli pari napsua votkoo ja olutta. Tuontiviinit on Venäjällä todella kalliita joten ne jäivät tälläkin kertaa pois tarjoilusta. Paikallisia viinejä taas ei juurikaan ole saatavilla. Ja ruuan päälle sauna, kyllä taas kelpasi.

Kizhin tuoreet sipulit odottavat katolle nostamista. (Kuva: Antti Eskola)
Kulttuurintäyteiset Kizhin kävijät nousemassa muumipurteen palatakseen mantereelle. (Kuva: propatria.fi)
Sisäkuva Karhumäen majoituksestamme. (Kuva: Timo Pölönen)

Päivä 6 (23.7.2018)
Karhumäki – Porajärvi - Vegarus

Vetäytymispäivä. Suomalaisten oli jälleen lähdettävä Karhumäestä. Samalla helteet päättyivät rankkasateeseen jota Karhumäen viemäriverkosto ei pystynyt nielemään. Lisäksi kaupungin länsireunan bensa-aseman pumput eivät toimineet joten jouduimme ajamaan kaupungin läpi uudestaan sille toiselle bensa-asemalle jolla oli aina jonoa. Kadut lainehtivat vedessä ja taivaalta tuli koko ajan lisää. Bensaa kuitenkin saatiin ja matka jatkui reittiä Tsopina-Kumsjärvi-Juustjärvi. Alla ei kiitänyt autostrada vaan leveä soratie nimeltään 86K-14. Yhdet rengastyöt tehtiin ennen kuin saavuttiin Porajärvelle 130 kilometrin ajon päätteeksi. Porajärveläiset olivat vuonna 1919 päättäneet liittää kylänsä Suomeen mutta Tarton rauhassa Suomi otti mieluummin pääsyn Jäämerelle Petsamon muodossa. Porajärvi jäi bolševikkien armoille ja seuraukset ovat nähtävissä tänäkin päivänä. Suhteellisen isosta koostaan huolimatta Porajärvellä ei ole bensa-asemaa. Menovettä on kuitenkin saatavilla. Sitä emme kuitenkaan saaneet talosta missä olimme tankanneet 2 vuotta aikaisemmin. Mutta asia ratkesi samalla lailla kuin edelliselläkin kerralla. Proseduuri menee seuraavasti: Ajat pääväylää kaupalle. Haet kaupasta jäätelön. Ennen kuin olet ehtinyt syödä sen loppuun niin kaupan pihaan kurvaa auto josta astuu ulos maastopukuinen rajavartija. Ai mistä ne tietää että kylään on tullut vieraita? Kyllä puskaradio kertoo. Rajan läheisyydessä onkin turvallista matkustaa kun isoveli tietää koko ajan missä olet :-) Rajavartija sanoo pari venäjänkielistä lausetta ja toteaa lopuksi ”passports”. Sitten passeista otetaan matkapuhelimella kuvat ja udellaan mihin suuntaan turistien matka jatkuu. Kaikki tapahtuu lämpimässä YYA-hengessä. Kun rajamies on saanut lakisääteiset tehtävänsä hoidettua niin on sinun vuorosi. Taputat mopon tankkia ja sanot kuuluvalla äänellä ”bentziin”. Vastaukseksi saat venäjää joka tarkoittaa ”ajakaa perässä”. Matka päättyy jonkun yksityistalon pihaan josta rahalla saa menovettä tynnyreistä ja erinäisistä kaatoastioista. Ilmeisesti bensanjakelu Porajärvellä on kiertävä nakki.

Porajärveltä matkamme jatkui etelään. Vanhan valtakunnanrajan kohdalla (62.480864, 32.667857) pysähdyimme. Kohta tulosuunnastamme tuli Lada tuhatta ja sataa. Auto pysähtyi, ovi aukesi ja pelkääjän paikalta ojennettiin letkassamme viimeisenä ajaneen Sepon makuupussia. Sen verran kavereiden puheista ymmärrettiin että Lada oli saanut kyytiä kun olivat yrittäneet ajaa meitä kiinni. Eihän mekään mitenkään oltu hurjasteltu mutta mäkisellä ja mutkaisella tiellä moottoripyörien luontainen matkanopeus oli vain suurempi kuin vanhan Ladan. Joka tapauksessa ystävällistä toimintaa Lada-miehiltä, taas kerran tuli todistettua perusvenäläinen vieraanvaraisuus. Seppo palkitsi miehet ruplilla ja Lada katosi mutkan taakse. Me taas jatkoimme vanhan valtakunnanrajan ihmettelyä. Rajaura kun on vieläkin nähtävissä maastossa. Tosin kapeampana, vain parin metrin levyisenä. Jokin rajatolppakin löytyi ojasta. Selitys lienee siinä että raja on ollut uusiokäytössä sotien jälkeen. Ihmeellistä kyllä niin monessa kohdin vanha valtakunnanraja näkyy edelleen satelliittikuvissakin.

Porajärven tankkauksen ansiosta meidän ei tarvinnut ajaa Suojärvelle asti vaan saatoimme oikaista Suojärven, siis järven, pohjoispuolitse suoraan Vegarukseen. Tämä säästi meiltä 44 kilometriä. Suomen aikainen Vegarus oli muuten eri paikassa kuin nykyinen jonka paikalla oli vain Aittojoen ylittävä silta. Päivä oli ollut selkeä siirtymäpäivä mutta sen verran oli vielä virtaa jäljellä että yksi kohde päätettiin vielä bongata. Muiden jäädessä Viktorin kylmäkaapin äärelle Antti ja allekirjoittanut ottivat suunnaksi Naumarajakon missä Törnin komppania muiden kanssa motitti koukanneen vihollispataljoonan. Motti jäi kuitenkin laukaisematta. Tarinan mukaan venäläiset kaivautuivat motituspaikalle mutta ei me ainakaan mitään poteroja löydetty, jos nyt oikeassa kohdassa oltiinkaan. Vanhojen karttojen kanssa tarkka paikantaminen kun on joskus haasteellista. No mukava sorapätkä kuitenkin ja hiton hyviä vadelmia löydettiin ainakin.
Viimeinen yhteinen ilta sujuikin sitten tutuissa merkeissä syöden ja saunoen. Viktorinkin kanssa oltiin päästy jo niin luottamuksellisiin väleihin että illalla haettiin kylmäkaapista juomaa tarpeen mukaan ja aamulla kerättiin hylsyt respan tiskille ja suoritettiin lasku. Iltaa istuessa ehdittiin myös tasata tilitkin. Asioiden nopeuttamiseksi olimme sopineet että joku maksaa aina koko laskun (majoitus, ruoka, bensa jne.) ja viimeisenä iltana suoritetaan tilien tasaus.

"Karhumäen hotelli" itsenäisyyspäivänä 1942 ja heinäkuussa 2018. (SA-kuva ja propatria.fi)
Taloja Porajärvellä. (Kuva: propatria.fi)
"Tähän piirrämme miekalla rajan..." tai ainakin kantapäällä. Rajanpystytysjoukot vanhalla rajalla pisteessä 62.480864, 32.667857. (Kuvat: Antti Eskola)

Päivä 7 (24.7.2018)
Vegarus – Loimola – Lemetti – Sortavala - Käkisalmi

Aamulla matkamme jatkui vähän käytettyä ja mukavaa sorapätkää etelään, 37 km myöhemmin tulimme Suojärvi-Sortavala-tielle (86K-13) Piitsoinojan itäpuolella. Siitä lyhyt suora Kollaalle. Loimolassa ryhmämme jakautui kahtia Timon, Sepon ja Urpon jatkaessa rajalle ja Antin, Markun ja allekirjoittaneen kääntyessä etelään. Seuraava kohteemme oli jälleen paikkaus edelliskesän reissuun. ”Tuntemattoman sotilaan rykmentin” eli Jalkaväkirykmentti 8:n vetäytymisvaihe päättyi Loimolan eteläpuolelle. Paikalla on venäläisten muistomerkkejä ja maastosta löytyy juoksuhautoja. Mukava enskatie jatkuu etelään, venäläisiä muistomerkkejä tulee matkallakin vastaan. Retkilounas syötiin Kaitajärven rannalla. Tie päättyy n. 50 km Loimolasta lähdön jälkeen Sortavala-Prääsä-tielle (A-121) juuri ja juuri vanhan valtakunnanrajan itäpuolelle. Täälläkin vanha raja on uusiokäytössä Suojärven piirin (Суоярвский район) ja Prääsän piirin (Пряжинский район) rajana. Onpa joku myös maalannut valko-sini-valko-raidatkin tienvarren mäntyyn rajan paikkaa osoittamaan. Vielä oli yksi Törni-kohde tälle reissulle: Talvisodan aikaiset mottialueet Lemetissä. Talousaliupseerina talvisotaan lähtenyt Törni näytti pian kyntensä täällä ”mottien maassa”. Sota jäi kuitenkin kesken kun helmikuun alussa tuli käsky lähteä Reserviupseerikouluun. Lemetin mottialueilla, hieman päätieltä sivussa, on lukuisia venäläisten hauta- ja muistomerkkialueita. Suomeen tunkeutuneet venäläisdivisioonat menettivät tuhansia miehiä Lemetissä. Nykyisin paikalla vierailevat venäläiset varmaankin luulevat että kaatuneet olivat sankarillisia isänmaan puolustajia vaikka todellisuudessa kaikki talvisodan taistelut käytiin Suomen maaperällä.

Sortavalan ohitettuamme matka jatkui etelään Käkisalmeen jossa majoituimme suomenaikaiseen funkistaloon jossa nykyisin toimii hotelli Korela. Huone oli varattu edellisenä iltana netistä. Iltakävely kaupungilla, poikkeaminen pubissa (Captain Morgan) ja nukkumaan. Korelan majoitukseen ei kuulunut aamiaista joten käpöttelimme aamulla Käkisalmen hienoimpaan hotelliin Kexholmiin josta löytyikin hyvä aamupala. Ainoa buffet-tyyppinen koko reissulla ja vähän siinä ihmeteltiinkin kun sai ihan itse valita syömisensä. Sitten tien päälle kohti Svetoa ja kotia.

Reittimme Vegaruksesta(A) Loimolan(B) kautta A-121-tielle. Kollaa ympyröity punaisella. Mukavaa enskasoraa 110 kilometriä. (Karttapohja: Yandex.ru)
Tunnustelija etenee sillalla. Tunnustelijan vaativana tehtävänä on ottaa ensimmäisenä vastaan mitä tuleman pitää. (Kuva: propatria.fi)
Jalmari Lankisen piirtämässä juuri ennen talvisotaa valmistuneessa funkistalossa toimii nykyisin hotelli Korela johon majoituimme Käkisalmessa. (Kuva: propatria.fi)
Reissumme innoittaja luutnantti ja Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni kuvassa keskellä, oikealla rööki suussa komppanian varapäällikkö luutnantti Holger Pitkänen. Vasemmalla kapteeni Railio JR 33:sta. (SA-kuva)

Lopuksi

Olipahan hieno reissu jälleen, kiitos äijät. Meinasi jäädä tekemättä mutta onneksi Urpo lainasi Tiikeriään, siitä iso kiitos! Toiset isot kiitokset menevät Antille joka hoiti reittien piirtämisen ja navigoinnin tien päällä ammattilaisen ottein. Tätä varten Kotariin oli viritetty isoruutuinen tabi, miten pieneltä oma garmin alkoikin tuntumaan. Kartta-näkymän lisäksi tabiin sai nopeasti myös satelliittinäkymän mikä oli hyvä apu paikoissa joissa karttatiedot olivat puutteellisia. Suunnitteluun oli käytetty paljon aikaa ennen tätäkin reissua, matkalla oppi vielä enemmän ja tätä kirjoittaessa vielä lisää. Pitäisikin kaikki reissut tehdä tuplana niin toisella kertaa olisi jo paljon viisaampi.
Vielä on paljon koluttavaa Venäjällä, eiköhän sitä taas ensi kesänä..

 

© 2018 Sukututkimus Propatria ja Juha Vuorinen

Lue lisää matkakertomuksia ja tarinoita sotahistoriastamme.