Viena 2019 - matkakertomus

Julkaistu 23.12.2019

Motorus-reissu nro 6. Suomussalmi ja Viena. Ensimmäiseen hyökkäsivät talvisodassa venäläiset ja jälkimmäiseen jatkosodassa suomalaiset. Tarunhohtoinen Viena on myös Suomen kansalliseepoksen Kalevalan runojen keruupaikka ja sitä kautta myös eräänlainen suomalaisuuden syntylähde. Reitillisesti Vienan haasteena on harva tieverkko mikä tarkoittaa sitä että aika paljon joutuu ajamaan pääteitä. Ne ovat toki sorapintaisia joten asvalttia ei sentään tarvinnut jurnuttaa. Matkaan oli lähdössä 5 kuskia:
3 Kotaria, 1 Husse ja allekirjoittaneen Transalp. Kaikki kokeneita Venäjän kävijöitä.

Päivä 1 (16.7.2019)
Hyrynsalmi-Raate-Hossa

Siirtymäajojen jälkeen oli porukkamme saapunut edellisiltana Vonkan leirintäalueelle Hyrynsalmelle. Saunan, illallisen ja kahdessa pikkumökissä vietetyn yön jälkeen olimme valmiudessa ensimmäisen päivän kohteisiin.
Suomussalmen taisteluista kaikki tuntevat ukrainalaisdivisioonan tuhon Raatteen tiellä, vähemmälle huomiolle on jäänyt Suomussalmen kirkonkylän ja Hulkonniemen taistelut. Rajalta vastustamattomasti kirkonkylään edennyt puna-armeija piti suomalaisten jättämää ja polttamaa kirkonkylää hallussaan 3 viikkoa. Vasta 27.12.1939 aloitettu hyökkäys sai venäläiset irtautumaan kirkonkylästä ja Hulkonniemestä ja vetäytymään Kiantajärven jäätä pitkin Juntusrantaan. Me ajoimme Haukiperän yli kirkonkylälle ja sillan yli Hulkonniemeen jossa on niemessä käytyjen taisteluiden muistomerkki. Talvisota teki pahaa jälkeä Suomussalmella mutta vielä pahempaa jälkeä teki 5-tien linjaus joka siirsi elämän kirkonkylältä Kiantajärven länsirannalle Ämmänsaareen. Matkamme jatkui Raatteenporttiin, vihdoin saatiin myös soraa pyörien alle. Raatteenportissa on muistomerkki ja museonäyttely Raatteen tien taistelusta, suosittelen. Hernekeittoakin saatiin jonka jälkeen ajelimme tien päätyyn asti eli rajapuomille. Matkalla tien varrella on useita, niin suomalaisten kuin venäläistenkin, muistomerkkejä. Puraksenjoella on entisöidyt puolustusasemat ja Likoharjun kohdalla pätkä alkuperäistä Raatteen tietä. Rajapuomilla kiipesimme vielä vanhaan rajavalvontatorniin joka oli avattu yleisölle pari viikkoa aikaisemmin. Ei ihme että rajavartiolaitos oli luopunut tornista, maasto silmänkantamattomiin on metsän peittämää. Aika oli taas rientänyt ja kohta huomasimme jo olevan kiire Juntusrantaan Ruhtinan kauppaan joka sulkisi ovensa klo 17. Rajan pinnan sorateitä päästelimme vauhdikkaasti pohjoiseen. Vartin verran myöhästyimme mutta kauppias suostui meille vielä myymään iltamakkarat, saunakaljat ja aamiaistarpeet. Juntusranta oli muuten talvisodassa erikoinen paikka sillä osa kyläläisistä alkoi yhteistyöhön kylän vallanneiden venäläisten kanssa. Ilmeisesti vallanvaihtoa pidettiin lopullisena ja köyhässä korvessa myös kommunismi oli saanut jalansijaa. Jo talvisodan aikana tammikuussa 1940 teloitettiin kaikkiaan 6 suomussalmelaista siviiliä maanpetturuudesta. Kaikki eivät tosin olleet juntusrantalaisia. Sodan jälkeen vielä 27 juntusrantalaista sai vankeustuomion maanpetoksellisesta toiminnasta. Erikoinen ja poikkeuksellinen episodi Suomen historiassa. Nykyisellään kylä on uinuva paikka. Yöpaikkaamme Hossan pohjoispuolelle Siirtolan mökeille oli vielä 35 km matkaa jonka sujuttelimme nopeasti asvalttia pitkin. Sauna, pulahdus järvessä ja makkarat tulille. Seppo telttaan (vapaaehtoisesti :-) ja muut sisämajoitukseen.

 

Päivä 2 (17.7.2019)
Hossa-Pääjärvi-Paanajärvi

Hyvin nukutun yön jälkeen oli helppo hypätä pyörän selkään. Suunnaksi otettiin Kuusamon rajanylityspaikka. Sitä ennen katsastettiin erään partisaani-iskun muistomerkki. Venäläiset partisaanit tekivät jatkosodan aikana useita iskuja Suomen alueelle, kohteiksi kelpasivat erityisesti suojattomat siviilit. Murtovaarassa 5.7.1942 tapahtuneen iskun kohteeksi joutuivat Sotilaskotiliiton puheenjohtaja Toimi Jännes, sotilaskotisisaret Faini Aflecht ja Greta Palojärvi sekä kaksi saattomiestä. Rouvat olivat olleet tarkastamassa sotilaskoteja Uhtuan suunnalla ja olivat matkalla Kiestingin suunnalle. Saattueeseen kuului 2 autoa. Aluksi ensimmäisenä oli ajanut saattoauto mutta kun perässä ajaneet sotilaskotisisaret eivät halunneet purra pölyä niin autojen järjestystä vaihdettiin kohtalokkain seurauksin. Perillä Kiestingissä vieraita, ja vaimoaan, odotti turhaan mm. Divisioona J:n komentaja kenraalimajuri Palojärvi.

Kohta Murtovaaran jälkeen käännyimme mukaville sorapintaisille pikkuteille jotka veivät meidät Kuusamon rajanylityspaikalle. Ruuhkaa ei ollut joten heittämällä rajan yli. Venäjän puolella papereita selvitettiin vähän pidempään mutta kohta olimme wanhassa Suomessa. Heti rajanylityksen jälkeen on bensa-asema jossa tankkasimme. Leveä soratie jatkui kohti Pääjärveä. Vain 5 kilometriä nykyiseltä rajalta tullaan vanhan rajan paikalle, joku on kohdan merkannutkin sini-valkoisella puuhun ripustetulla muovikukalla. Puustovapaa rajaura on edelleen selvästi havaittavissa. Talvisodassa menetettyjen alueiden valtaus oli siis tien suunnassa nopeasti suoritettu heinäkuussa 1941. Vanhan rajan paikka on Venäjän rajavyöhykkeellä joten siinä ei kannata liian pitkään pysähtyä etteivät ala ihmettelemään vyöhykkeen takarajan tarkastuspisteellä. Rajalta ensimmäiseen asutuskeskukseen Pääjärvelle on 56 km. Tiellä ei ollut paljon liikennettä, vain joitain rekkoja tavattiin. Juuri ennen Pääjärveä on Tuhkapatuna, luonnonkaunis koskipaikka. Paikan historiaa kerrottiin kylteissä joiden suomea muistuttavan tekstin tulkitsimme olevan vienankarjalaa. Tuhkapatunan kohdalla oli heinäkuussa 1941 venäläisten ensimmäinen puolustuslinja joka murrettiin nopeasti.

Pääjärven kylä, tai pikkukaupunki oikeastaan, on sodanjälkeistä tuotantoa samoin kuin kaupunkiin idästä tuleva rautatie. Kaikkien Paanajärven kansallispuistoon menevien on pistäydyttävä Pääjärvellä josta saa puiston sisäänpääsyyn tarvittavat proopuskat. Pääjärven hienoin ja parhaimmassa kunnossa oleva rakennus on Paanajärven kansallispuiston vierailijakeskus. EU-rahalla rakennettu. Talossa on myös näyttelytilat ja mahdollisuus ostaa matkamuistoja. Taas passit esiin ja paperitöihin, onneksi niitä ei tarvinnut itse tehdä sillä suomenkielentaitoinen virkailija hoiti homman. Majoituksen varaus kotisohvalta kuukausia aikaisemmin oli ollut oma lukunsa. Paanajärven kansallispuiston sivujen lomakkeella ja sähköpostilla se ei onnistunut, monenkielisiin (suomi/venäjä/englanti) lähestymisyrityksiini niiden kautta ei tullut mitään vastausta. Puhelin oli siis ainoa vaihtoehto. Oletuksena oli että linjan toisessa päässä ei puhuttaisi kuin venäjää joten homma lähti rullaamaan vasta kun löysimme venäjää puhuvan soittajan (спасибо Екатерина!). Proseduuriin kuului myös passikopioiden sähköpostittaminen etukäteen rajavyöhykelupia varten. Eli jos Paanajärvelle aikoo niin kannattaa olla hyvissä ajoin liikkeellä.

Takaisin Pääjärvelle, virkailija muistutti meitä myös että Paanajärvellä ei ole mitään palveluita vaan kaikki juoma ja ruoka oli itse vietävä mukana. Ja ruoka oli laitettava tulella sillä sähköjäkään ei ole. No sehän toki sopi meille :-) Siispä kauppaan ja laukut täyteen eväitä. Pääjärvellä on hyvin varusteltu ruokakauppa ja ravintolakin (”Kakkara”) jossa nautimme hyvät sapuskat (sapuska on muuten lainasana venäjän kielestä).

Tie Paanajärvelle lähtee pari kilometriä Pääjärven länsipuolelta, olimme risteyksen jo bonganneetkin tullessamme. Navigaattorin mukaan tien alussa piti olla myös bensa-asema mutta siitä löysimme vain rikkinäisen kyltin. Samalla tapahtui sekaannus kun kärkimiehet kääntyivät etsimään bensa-asemaa ja jonossa seuraavat ajoivat paikan ohi. Tie Paanajärven kansallispuistoon on tyypillinen venäläistie, leveä mutta sorapintainen. Seuraavat n. 60 km kärjessä painelikin sitten Seppo luullen että kärkimiehet vetävät edessä niin kovaa ettei pitkilläkään suorilla saa näköhavaintoa. Todellisuudessa tilanne oli juuri päinvastainen, Seppo paineli muilta karkuun :-) Totuus paljastui sitten vasta kansallispuiston eteläreunan puomilla mihin Seppo saapui ensimmäisenä. Ja allekirjoittanut tietty viimeisenä vasta reilusti myöhemmin. Transalpin kytkinkahva/sivupeili/norsunkorva-paketti oli ottanut hittiä jo keväällä ja oli huterasti yhdellä ruuvilla kiinni. Laiskuuttani oli jäänyt korjaamatta ennen reissua. Pomppuisilla teillä paketti alkoi sitten elää joten sitä oli tuettava kädellä ajon aikana ettei irtoaisi kokonaan. Katsekaan ei tahtonut pysyä tiessä sillä maisemaan alkoi ilmestyä toinen toistaan komeampia vaaroja.

Puomimies tarkasti rajavyöhykelupamme jonka jälkeen ajo jatkui vielä 16 km ennen kuin saavuimme kuohuvalle Oulankajoelle jossa on puiston oppaiden mökki ja tienhaara josta lähtee pikkutie länteen Paanajärvelle. Me kurvasimme kuitenkin itään kapealle metsätielle. Vajaa 10 kilometriä mukavaa prätkäpätkää ja olimme perillä mökillämme. Kamiinalla varustettu mökkimme oli tarkoitettu 9 hengelle mutta ehkä siellä parvella olisi tullut tungosta jos sinne 5 henkeä olisi majoittunut. Alakerrassa oli 4 hengelle erillislaverit. Patjat, peitot, tyynyt ja lakanat tulivat talon puolesta. Erillissauna oli yhteinen naapurimökin 3-henkisen pietarilaisperheen kanssa. Rouva puhui sen verran englantia että saimme saunavuorot sovittua. Oli muuten huonoin sauna ikinä, kiuas ei lämmennyt kunnolla, falskasi kait jostain lämmöt pihalle. Muuten ilta kului rattoisasti nuotiolla istuskellen.

Päivä 3 (18.7.2019)
Paanajärven risteily

Varsinainen Paanajärvipäivä! Paanajärvi on arvokas luontokohde ja tärkeä myös kulttuurihistoriallisesti. Sotahistoriallisesti Paanajärvellä ei paljon tapahtunut. Talvisodan alussa alue luovutettiin rakennukset poltettuina puna-armeijalle ja heinäkuun 1941 alkupäivinä III/JR 33 eteni venäläisten jättämälle Paanajärvelle. Talvisodan rauhassa raja siirrettiin järven itäpäästä länsipäähän ja niin tämä 24 km pitkä vuonomainen järvi jäi naapurin puolelle. Kesällä 1939 Paanajärvellä kävi jo tuhansia turisteja ja määrät olisivat varmasti kasvaneet 1940-luvulla jos raja olisi pysynyt paikallaan. Myös lukuisia taiteilijoita kävi inspiroitumassa Paanajärvellä, mm. Akseli Gallen-Kallela maalasi siellä Paimenpoikansa ja Palokärkensä. Kuusamon Paanajärven lisäksi Vienan Karjalassa on muuten Paanajärven kyläkin huomattavasti etelämpänä. Näitä kahta paikkaa ei pidä sekoittaman keskenään.
Hurauttelimme mökiltämme metsätien Paanajärven itäpäähän josta venekuljetuksemme oli määrä lähteä klo 9. Tie oli meille mukava mutta normiautoille haastava. Yksi Lada olikin penkassa matkalla. Noin niin kuin yleensä on kyllä sanottava että venäläiset ajavat normiautoillakin paikkoihin mihin suomalaiset eivät nelivedoillakaan menisi.
Paattimme löytyi Paanajärven laiturista ja kohta kapteenimmekin kurvasi veneellään paikalle. Dieseli käyntiin ja menoksi. Ilma oli kolea, ajovarusteissa ei tullut yhtään kuuma. Kohta laiturista irtautumisen jälkeen siirryimme Neuvostoliitosta Suomeen. Takavasemmalle jäi Oulankajoen koski jonka yläpuolella näkyi lovi metsälinjassa vanhan rajan paikkaa osoittamassa. Paatti ei ollut mikään pikavene joten meillä oli hyvää aikaa katsella maisemia. Sumupilvet roikkuivat rantojen rinteiden päällä jättäen jälkeensä kiehkuroita aivan kuin nuotiosavuja. Yksi Paanajärven luontonähtävyyksistä on vedestä pystysuoraan n. 60 metriä nouseva Ruskeakallio, vaikuttava näky suoraan alapuolelta katsottuna. Toinen nähtävyys on kohiseva Mäntykoski jonka kohdalla rantauduimme. Paikalta löytyi myös suomalaisaikaisen kansakoulun kivijalka. Opaskyltin tekstissä todettiin ykskantaan ”The village ceased to exist in September of 1944.”

Meriseikkailun jälkeen meillä oli vielä runsaasti aikaa. Niinpä katsastimme lähellä mökkiämme olleen Vartiolammen kylän paikan. Kylä oli aikoinaan hienolla paikalla Oulankajoen varressa taustanaan 500 metriin kohoava Kivakkavaara. Nyt Vartiolammella on EU-rahalla rakennettu museotorppa (oli kiinni) ja opastauluja joissa on tekstit myös suomeksi. Sitten mökille chillailemaan ja Sepon herkullisia tikkusaslikkeja ja lettuja syömään. Korjaili siinä Antti ”MacGiver” myös Transun vaivoja, uudet ruuvinkierteet syntyivät kätevästi kaljatölkistä. Ilta oli kolea joten laitoimme kamiinaankin tulet, samalla saatiin varusteita hieman kuivattua.

Päivä 4 (19.7.2019)
Paanajärvi-Kokkosalmi-Röhö-Uhtua

Aikaisin liikenteeseen kohti etelää ja lämpöä. Suuntana oli Uhtua (Kalevala) n. 130 kilometriä etelämpänä ja sääennuste näytti sinne kesäisiä lämpötiloja. Matkalla pysähdyimme Pääjärvelle syömään ja tankkaamaan. Pankkiakin etsittiin jotta olisi saatu rahaa vaihdettua. Semmoinen kuulemma oli ollut mutta lakkautettu. Onneksi kortilla maksaminen onnistuu jo lähes kaikkialla Venäjälläkin. Pääjärven kylän kohdalla ollut asvaltti loppui kohta ja leveä soratie jatkui itään Sohjananjoelle. Matkalla ohitimme Kananaisen kylän paikan jonka tasalta suomalaisten aluksi helposti sujunut eteneminen Vienaan alkoi hidastua. Venäläisten pääpuolustuslinja oli Sohjananjoella jonne mekin kohta saavuimme. Sohjananjoen linjan murtamiseksi paikalle tuli myös saksalaisia joukkoja. Yhteisvoimin joen ylitys onnistui ja eteneminen jatkui kohti Kiestinkiä. Tie nousee joelta Sohjanan (Софпорог) kylään jossa kannattaa katsoa oikean olkansa yli, näkymä Tuoppajärvelle on huikaiseva. Me ei aivan ajettu Kiestinkiin asti vaan kävimme Kokkosalmella ottamassa kuvat Suomen valtion pystyttämästä muistomerkistä ja käännyimme takaisin.

Tungjärven kylän kohdalta otimme suunnan etelään. Tie jatkui sorapintaisena ja leveänä. Parannustöitäkin oli käynnissä. Uutta soraa levitettiin tielle, sitä ei kuitenkaan tasoitettu kokonaan vaan 20 cm korkeita sorajuovia oli jätetty pitkin tietä. Joukossa oli myös pyöreitä kiviä joista suurimmat olivat käsipallon kokoisia. Liikennettä ei ollut nimeksikään, yksi venäläismopoilija ohitettiin ennen kuin oltiin seuraavassa kohteessa Röhössä. Tämä Kiestingin ja Uhtuan välinen tie oli sota-aikana suurimmaksi osin ei-kenenkään-maata ja suljettu liikenteeltä väijytysvaaran vuoksi. Röhössä tosin oli suomalaisten kenttävartio ja kuuluisa kuunsirpin muotoon rakennettu Sinisilta. Sinisillan yhä pystyssä olevat tukipuut ovat tieltä noin kilometrin päässä lampaiden sileäksi laiduntaman niemen päässä. Paimen olikin sopivasti paikalla ja avasi meille puomin. Olishan sen toki pystynyt kiertämäänkin niin kuin takastullessa tehtiinkin. Aivan perille asti ei päästy ajamaan, muutama sata metriä jäi vielä käveltävääkin. Hieno paikka maisemallisestikin. Röhö ja Sinisilta on ikuistettu sota-ajan lauluun ”Tule Röhön rantaan”.

Röhö oli myös ensimmäinen kohteemme joka mainitaan sota-ajan iskelmälaulussa ”Eldankajärven jää”. ”Röhössä on Tiltun tie, se kurasena murasena Uhtualle vie...”. Uhtualle se vie tänäkin päivänä mutta heinäkuussa ei kovin kurasena murasena. Uhtualle (joka vuonna 1961 nimettiin Kalevalaksi) saavuttuamme oli ensimmäisenä tehtävänä löytää majatalo Rudolf. Mitään kylttejä ei ollut mutta osoitteella Väinämöisenkatu 50 (улица Вяйнямёйнена 50) löysimme perille. Paikka on yksityiskoti jota emännöi suomeakin puhuva iäkäs Tamara. Apuna hänellä hääräsi tyttärentytär. Meidät majoitettiin yläkertaan. Sovittuun majoitushintaan (50 euroa per ukko per yö) sisältyi yösijan lisäksi täysihoito ja sauna eli kyly joka heti illalla testattiin ja hyväksi havaittiin. Uimaankin pääsi mutta ei viereiseen lampeen vaan Väinämöisenkadun toiselle puolelle suureen Kuittijärveen. Harvoin on niin kirkkaassa vedessä tullut pulikoitua. Uhtualle menijöiden kannattaa tutustua Uhtua-seuran sivuihin.

Päivä 5  (20.7.2019)
Uhtua-Valkeajärvi-Kis-Kis-kukkulat-Uhtua

Mainion aamupalan jälkeen oli vuorossa reissun ainoa ajopäivä joka päättyi lähtöpaikkaan. Siis kevennetyssä varustuksessa liikkeelle. Tiedossa oli vihdoinkin myös pienempää polkua. Sääkin muistutti jo enemmän heinäkuuta. Asemasodan rintamalinja kulki puolikaaren muotoisena Uhtuan länsi- ja pohjoispuolella. Ajoimme ensin eilistä jälkeä pitkin Uhut-joelle josta lähtee tie länteen Valkeajärvelle ja Malviaisiin. Venäläisten etummaiset poterot olivat Uhut-joen pohjoispenkereessä ja suomalaisten n. 500 metriä tienristeyksestä luoteeseen Valkeajärven suuntaan. Itse tienristeys oli ei-kenenkään-maata. Suomalaisten asemat ovat säilyneet hyvin, juoksuhautaa riittää ja piikkilankaesteet ovat vielä osittain pystyssäkin. Linjat olivat kohtuullisen kaukana toisistaan joten asemasodan aikana on saanut pelata ”nakkia, raminaa”. Tie jatkuu Valkeajärvelle hyväkuntoisena. Valkeajärvellä oli sodan aikana pienoinen suomalaiskaupunki. Paikalla oli kaikkea mitä tarvittiin yli 10 000 miehen huoltamiseen ja johtamiseen. Oli lottakanttiinit ”Sökötupa” ja ”Punamusta”, pesula, viestikeskus, erinäisiä korjaamoita, kenttäsairaala, kenttähautausmaa, hieno rantasauna, 3. Divisioonan esikunta ”Myrsky” monine toimistoineen jne. Itse Valkeajärvi toimi vesitasojen lentokenttänä. Rakennusmateriaalista ei ollut pulaa, Karjalan metsistä löytyi paksua pommin kestävää keloa mielin määrin. Mitään tästä kaupungista ei ole jäljellä, tai kuulemma joku muurinpohja jossain on mutta ei osunut meidän silmiin. Valkeajärvikin on päässyt lauluun: ”… on täällä Bieloje-, Tshirni- ja Tschorneje-ozerot, juu.”

Uhtuan pohjoisen rintamanosan tultua katsastetuksi lähdimme etsimään reittiä Kis-Kis-kukkuloille. Antti johdatteli meidät Valkeajärven itäpuolelta lounaaseen pitkän soisen vesialtaan päähän. Muiden jäädessä arpomaan ylitystä Antti lähti rodeomaiseen ajoon toiselle puolelle mikä vakuutti meidät rannalle jääneet ettei polku ollut meitä varten. Antti pärskytteli muina miehinä takaisin lähtörannalle ja uuden väylän etsintä alkoi. Sota-aikana Uhtualta lähti 2 tietä luoteeseen. Tiet tunnettiin nimillä Uhtua-Malviainen (itäinen) ja Uhtua-Malviainen (läntinen). Itäistä olimme jo ajaneet Valkeajärvelle ja nyt oli läntisen vuoro takaisin Uhtuan suuntaan. Ja olikin muuten hieno tie! Auton levyinen ikihonkien reunustama kangasmetsätie, juuri sellainen mitä on kiva päästellä prätkällä. Alussa oli yksi huonokuntoinen silta, autolla ei siis pohjoisesta etelään pääse. Tien varrella tulee ensin vastaan suomalaisten asemat ja sitten venäläisten joiden tukilinjalla oli eriskummallinen panssarivaunueste; maahan 45 asteen kulmaan upotettuja paksuja tukkeja. Suomalaisillahan ei Uhtuan suunnalla ollut panssarivaunuja mutta saksalainen panssarivaunukomppania operoi alueella. Kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin myös tämä mahtava prätkäpätkä toi meidät lopulta järvikapeikkoon jonka silta oli satelliittikuvissa näyttänyt vähintäänkin epäilyttävältä. Paikan päällä sitten selvisikin että ”siltana” oli sekalainen joukko eripaksuisia vierekkäin asetettuja puunrunkoja. Yliajamisen saatoimme unohtaa heti kättelyssä mutta jos… Asettelimme runkoja hieman paremmin ja pitävä pyöräura saatiin syntymään. Ja eikun mopot työntämällä yli. Rehkimisen jälkeen olikin sopiva hetki energiatankkaukselle, eikä paikassakaan järven rannalla ollut valittamista. Aurinkokin paistoi. Retkikeittimillä eväät lämpimiksi ja masut täyteen.
Seuraava kohteemme Kis-Kis-kukkulat ei ollut enää kaukana. Kukkuloista ”Muna” ja ”Makkara” (”mutta se Muna kun se meni, niin se Makkara jäi vain, juu”) ovat aivan Uhtualta länteen menevän päätien varressa ja tuttuja paikkoja monelle bussituristillekin. Meidän kohteena oli jälleen jotain muuta kuin se tavanomainen. Mopot saatiin katseilta piiloon pienelle sivutielle ja sitten haikki tien pohjoispuolelle Etukukkulalle. Matkaa ei ollut kuin n. 400 metriä mutta se oli suota. Onneksi ajosaappaiden varret riittivät.

Mannerheim-ristin ritari luutnantti Nykänen sai 29.8.1942 tehtäväkseen vallata takaisin edellisenä yönä venäläisille menetetyn Etukukkulan. Operaatio onnistui vähin omin tappioin. Oheisessa haastattelussa Nykänen arvioi että onnistunut hyökkäys oli ”tärkeä pointti” hänen Mannerheim-ristin ritari -nimitykseen. Muitakin ansioita toki oli. Myös naapurikukkulalla ansaittiin Mannerheim-risti vuotta aikaisemmin. Kivikukkulan sankari oli jo vanhempaa ikäluokkaa edustanut 35-vuotias jääkäri Similä joka pystykorvallaan napsi n. 30 kukkulalle pyrkinyttä punasotilasta.
Paikalla saatoimme poteroiden suunnasta ja piikkilankaesteen paikasta todeta että Etukukkulan viimeiset isännät olivat olleet venäläisiä. Kukkulalta löytyi myös sotaromua, hylsyjä ja ampumattomia kiväärin patruunoita. Kivikukkulan, joka todella on nimensä mukainen, viimeiset isännät olivat taas saksalaisia joille suomalaiset luovuttivat Uhtuan suunnan rintaman maaliskuussa 1944. Olipas hieno paikka piipahtaa.
Heilahdus takaisin suon yli ja ajo kämpille, matkalla katsastimme Uhtuan uinuvan lentokentän. Lämmin lauantai-ilta houkutteli meidät vielä kävelemään Uhtuan downtowniin katsomaan olisko siellä mitään ravitsemuslaitosta. Yksi löytyikin mutta siellä jo nosteltiin tuoleja pöydille vaikka ilta oli vielä nuori. Uhtuan kalevalaisista nähtävyyksistä bongasimme Lönnrotin laulupuun ja Jamasen aitan. Legendaaristen Jamasten veljesten runonlaulanta olisi kyllä kruunannut kesäisen lauantai-illan!

Päivä 6 (21.7.2019)
Uhtua-Vuonninen-Vuokkiniemi-Kostamus

Päivän ajo olisi 150 kilometriä Kostamukseen. Tamara oli soitellut puolestamme matkan varrelle Vuokkiniemeen ja tiedustellut järjestyisikö meille ruokaa sieltä. No ei järjestynyt mutta Vuokkiniemen eteläpuolelta Hutor Kormilon lomakylästä onnisti paremmin. Sovimme että olemme paikalla klo 15. Kamat kasaan, kiitokset ja käteiseurot Tamaralle ja tien päälle. Alkulämmittelyksi täräytimme Kormusniemeen joka pistää Kuittijärveen Uhtuan länsipuolella. Todella luonnonkaunis paikka. Sitten Uhtuan läpi itälaidan bensa-asemalle ja täysin tankein suunta länteen. Lyhyet pysähdykset Muna-kukkulalla jossa on venäläisten tykkimuistomerkki ja Makkara-kukkulalla jossa on suomussalmelaisten vaatimaton muistotaulu. Itse Eldankajärvi jää n. 500 metriä tien eteläpuolelle. Olihan sen rantaan yritettävä mutta tietä ei löytynyt, yhtä märkää pätkää kokeiltiin mutta päädyttiin suon reunaan. Totesimme että ”Eldankajärven jää on taakse jäänyttä elämää” ja jatkoimme matkaa lotta Lunkreenin kanttiinille (”Varjossa honkien on lottakanttiini, sumppia keittävi, siell' lotta Lunkreeni”). Reilun kokoisen kanttiinin jämät löytyivätkin kahden maavallin välistä. Vieressä saksalaisten jättämä ruosteinen säilyketölkkikasa vastustaa edelleen luontoa.

Tie vei edelleen länteen. Samaa tietä suomalaiset etenivät heinäkuussa 1941 itään. Vuonnisenjoki, Korpijärvi, Pinkojoki, Tetrivaara... paljon valui verta Vienan hiekkaan. Vuonna 2019 tie on leveämpi mutta kuoppia on riittävästi. Transun lyhyet joustot eivät oikein riittäneet ja pari kunnon pohjausta tuli. Etupamppujen stefatkin vuosivat kuin seulat. Ulosvalunut öljy toimi muuten hyvänä hyttyspyydyksenä. Seuraava asuttu paikka Uhtualta länteen on Vuonninen josta Lönnrot aikoinaan sai hyvän runosaaliin. Olimme siis saapuneet kalevalaisen suomalaisuuden ytimeen. Tai toiseen niistä. Toinen on Latvajärvi Raatteen tien Venäjän puolen jatkolla. Vuonnisen rannasta löysimme tsasounan jonka Juminkeko-säätiö on pystyttänyt samalle paikalle missä oli I.K. Inhan vuonna 1894 kamerallaan ikuistama tsasouna. Vuonnisessa on myös palveluja, paikalle menevän kannattaa tutusta kylän sivuihin.

Vuonniseen asti olimme ajaneet länteen mutta nyt suunta kääntyi etelään. Uhtuan eteläpuolella olevat suuret Kuittijärvet eivät mahdollista suorempaa tielinjausta. Tie jatkui edelleen sorapintaisena ja leveänä, liikenne oli vähäistä. Iltapäivä oli jo pitkällä joten päästelimme reipasta marssivauhtia suoraan Hutor Kormiloon Vuokkiniemen eteläpuolelle. Vartin myöhässä kurvasimme pihaan. Nälkäkin oli jo kohillaan. Isäntä Viktor toivotti meidät tervetulleeksi ja johdatti meidät.. ei ruokasaliin vaan samovaarimuseoon. Hieman siinä toisiamme kateltiin että mites me yhtäkkiä pölyisiltä teiltä jouduttiin keskelle samovaariesittelyä :-) Esittelyn jälkeen saatiin sitten maittava ruoka. Jos olisimme Kormilosta tienneet etukäteen niin olisimme siellä kernaasti yöpyneetkin. Mökit järven rannalla olivat uusia. Kormilosta otimme hieman takaisinpäin Vuokkiniemeen, elinvoimaisen oloiseen kylään jonka asukkaista 85% on edelleen karjalaisia. Näissä Vienan kylissä onkin hauskaa se että suomen kielellä pärjäilee mukavasti. Vuokkiniemen kiertoajelun jälkeen vielä loppupyrähdys Kostamukseen.

Viimeinen Venäjän puolen majoituksemme oli lomakylä Fregat jossa mökkimme yhden huoneen lattialämmitys oli niin kuuma ettei huoneessa voinut nukkua. Huone toimi kuitenkin hyvänä kuivaushuoneena, aamulla sai kerrankin vetää jalkaan kuivat ja lämpimät ajosaappaat. Fregatissa näimme myös Venäjän kilvillä varustettuja kurapyöriä, ensimmäisen kerran koskaan. Yhden mökin pihassa seisoi neljä Xchallengea siniristiliput kyljissään :-) Kuskeja emme ikävä kyllä tavanneet. Sen sijaan tapasimme naapurimökkimme suomalaiset jotka olivat narahtaneet rajalla perunapussista. Sakothan siitä oli rapsahtanut. Mitään tuoreruokia ei kannata viedä rajan yli kumpaankaan suuntaan, ottavat pois ja sakotkin saattaa tulla.

Päivä 7 (22.7.2019)
Kostamus-Suomi

Takaisin Suomeen. Rajanylityksen jälkeen porukka hajosi kukin omille teilleen. Oma matkani jatkui Kuhmon ja Ilomantsin sotakohteisiin ja vielä yhteen reissuyöpymiseen.
Tästäkin reissusta olisi helposti saanut 2-viikkoisen jolloin olisi ollut enemmän aikaa ajella metsäteillä. Varsinkin Uhtuan seudulla niitä olisi ollut tarjolla. Pohjoisemmassa ei niinkään. Tieverkko harvenee sitä mukaa kun mennään pohjoiseen mikä pakotti meidätkin ajamaan pääteitä. Etelämmässä taas rajavyöhyke asettaa omat haasteensa. Asvalttia ei kuitenkaan ollut kuin taajamien kohdalla. Hieno reissu jälleen kerran, kiitoksia!

 

© 2019 Sukututkimus Propatria ja Juha Vuorinen

Lue lisää matkakertomuksia ja tarinoita sotahistoriastamme.