Talvisodan upseerien, joista moni oli reservin upseeri, muistoksi Propatria.fi julkaisi vuosina 2014-15 lyhyitä kirjoituksia kaatuneista upseereista. Yli 1 100 talvisodan kaatuneesta upseerista valittiin jokaiselle talvisodan päivälle yksi tai useampi jos kaatumiset liittyivät toisiinsa. Tarinat perustuvat Kansallisarkistossa säilytettäviin arkistomateriaaleihin ja kirjallisuuteen. Reserviupseerit antoivat talvisodassa suhteellisesti suurimman uhrin, perustuihan suomalainen johtamistapa edestäpäin johtamiseen ja omaan esimerkkiin.

Siirry joulukuuhun 1939

Siirry helmikuuhun 1940

Lahdenperä, Aarne Josef
syntyi 13.2.1915, kaatui 1.1.1940

Suomussalmella kirkonkylän valtauksen jälkeen suomalaiset kävivät Raatteen tielle pysäytetyn ukrainalaisdivisioonan kimppuun. Reservin vänrikki Lahdenperän johtama tiedustelupartio lähti pimeänä uudenvuoden yönä kohti Raatteen tietä selvittämään vihollisen asemia. Vihollisella oli varmistuslinjoja Raatteen tien eteläpuolella jotka Lahdenperän oli ylitettävä päästäkseen tien tuntumaan Haukilan kohdalla. Rohkeasti reservin vänrikki Lahdenperä suoritti tehtävän. Paluumatkalla hän tapasi hyökkäykseen lähteneen Sissipataljoona 1:n, selostaessaan tiedustelunsa tuloksia vihollisluoti osui Lahdenperää kuolettavasti vatsaan.
Vain 4 päivää myöhemmin samassa rykmentissä palvellut Lahdenperän 3 vuotta nuorempi veli Mauno Henrik haavoittui kuolettavasti. Vanhemmat Juuso ja Fanny saivat haudata kaksi poikaansa Oulun sankarihautaan.

Wasenius, Birger Adolf
syntyi 7.12.1911, kaatui 2.1.1940

Erillinen Pataljoona 23:n 2. Komppania (2./Er.P 23) oli viettänyt koko talvisodan rauhassa Valamon luostari-saarella. Vuoden viimeisenä päivänä miehet nousivat laivaan, yöllinen laivamatka päättyi Laatokan itärannalle Mantsinsaareen. Vihollinen oli jo sodan alussa edennyt mantereella pitkälle Mantsinsaaren ohi jolloin saari tykkipattereineen oli jäänyt selustaan. Tykeillä ja mantereelle suunnatuilla sissi-iskuilla pystyttiin merkittävästi vaikeuttamaan vihollisen huoltoa. Heti Mantsinsaaren itäpuolella oli Lunkulansaari joka oli lähes kiinni mantereessa. Reservin vänrikki Waseniuksen joukkue lähti päivän levättyään tiedusteluretkelle Lunkulansaareen. Vaikka Laatokan selkä ei ollut vielä jäätynyt niin saarten välinen salmi oli jäässä jonka yli Waseniuksen joukkue hiihti. Yöpymisen jälkeen tiedustelua jatkettiin Lunkulansaaren itärannalle. Päästyään Kotkaniemeen joukkue joutui peltoaukealla vihollistuleen. Wasenius antoi perääntymiskäskyn jääden itse yhden ryhmän kanssa suojamaan muiden vetäytymistä. Vetäytyessään muiden perässä Wasenius sai kuolettavan osuman vihollistulesta. Tässä joukkueen tulikasteessa kaatui Waseniuksen lisäksi 7 miestä.

Wasenius oli olympiatason urheilija, vuoden 1936 talviolympialaisissa hän oli saavuttanut kaksi hopeamitalia ja yhden pronssimitalin luistelussa. Maailmanmestaruuden hän oli voittanut 1939. Myös muita olympiatason reservin upseereita kaatui talvisodassa. Berliinin olympialaissa 1936 kultaa 5000 metrin juoksussa voittanut Gunnar Höckert kaatui 11.2.1940 lähellä Summaa. Kaksinkertainen voimistelun olympiapronssimitalisti Martti ”Make” Uosikkinen kaatui 6.3.1940 Kollaalla.
Myös Waseniuksen 3 vuotta nuorempi veli Paul Joakim kaatui 6.3.1940 Petäjäsaaressa, Laatokan saaressa niin kuin isoveljensäkin.

Lindegren, Pentti Ilmari
syntyi 8.9.1915, kaatui 3.1.1940

Tamperelainen reservin vänrikki Lindgren palveli jurvalaisten komppaniassa eli Jalkaväkirykmentti 23:n 3. Komppaniassa (3./JR 23). Heti vuodenvaihteen jälkeen rykmenttiin muodostettiin tarvittaessa kokoon kutsuttava hiihtokomppania johon kerättiin joukkueellinen parhaita hiihtäjiä myös 3. Komppaniasta. Joukkueen johtajaksi määrättiin 24-vuotias reservin vänrikki Lindegren joka saikin kohta partiotehtävän vihollisen puolelle. Yösydännä 3.1.1940 partio lähti Taipaleessa Suvannon yli vihollisen puolelle jonne päästyään joukkueensa kärjessä hiihtänyt Lindegren hiihti miinaan saaden surmansa. Räjähdys hälytti vihollisen joten muulle partiolle tuli kiire palata omille linjoille. Lindegrenin ruumista ei ehditty evakuoida vaan se jäi kentälle.

Siitonen, Veikko
syntyi 7.5.1912, haavoittui kuolettavasti 3.1.1940, kuoli 4.1.1940

Raatteen tiellä suomalaisten ote tien ympärillä kiristyi koko ajan. Jo Suomussalmen kirkonkylän raskaisiin taisteluihin osallistunut Kajaanin pataljoona eli Kenttätäydennysprikaatin IV Pataljoona (IV/KT-Pr.) käskettiin myös Raatteen tielle. Sen tehtäväksi annettiin edetä Ala-Vuokista tulevan tien suunnassa Eskolaan Raatteen tien eteläpuolelle. Jo aikaisemmin Eskolan eteläpuolella Sanginaholla oli havaittu tiukasti kaivautunut vihollisosasto jonka tuhoaminen annettiin nyt Kajaanin pataljoonan tehtäväksi. Kosketus viholliseen saatiin 3.1.1940 illalla. Kärjessä edennyt 1. Komppanian päällikkö reservin vänrikki Siitonen haavoittui vaikeasti saatuaan luodin rintaansa. 27-vuotias Siitonen kuljetettiin kovassa 30 asteen pakkasessa yli 10 kilometrin päähän joukkosidontapaikalle missä hän kuoli neljän tunnin kuluttua haavoihinsa. Kuolinvuoteeltaan hän lähetti viimeiset terveiset sisarelleen: ”Olen kaikkeni uhrannut isänmaan edestä”. Taistelut Raatteen tiellä jatkuivat.

Miettinen, Uuno Aarre
syntyi 6.9.1910, kaatui 5.1.1940

9.Divisioonan esikunta antoi 4.1.1940 käskyn laajemmasta hyökkäyksestä Raatteen tielle. Käskyn mukaan Jalkaväkirykmentti 27:n I pataljoonan (I/JR27) tuli edetä etelästä tielle, ylittää se ja kääntyä länteen kohti Haukilaa. Hyökkäykseen lähdettiin aamulla 5.1.1940 tykistön tulivalmistelun jälkeen. Vihollinen puolustautui sitkeästi käyttäen myös tykistöään. 2.K:n ja 3.K:n hyökkäys pysähtyi 200 metrin päähän tiestä. Vain 1.K:n onnistui osillaan ylittää tie, komppaniassa joukkueenjohtajana palvellut 29-vuotias reservin vänrikki Miettinen kaatui tietä ylittäessään. Komppanian päällikkö reservin luutnantti Soiniemi haavoittui vaikeasti jonka jälkeen komppania oli ilman upseereita. Hyökkäys keskeytettiin ja 1.K palasi tien eteläpuolelle. Ratkaisuun Raatteessa ei vielä päästy, tosin ilman huoltoa kovassa pakkasessa taistelleen ukrainalaisdivisioonan lopullinen tuho oli vain ajan kysymys.

Lönnbohm, Arne Arthur
syntyi 11.5.1918, kaatui 6.1.1940

Raatteen tien itäisellä osalla operoi JR 64, sen II Pataljoona (II/JR 64) oli hyökännyt 5.1.1940 etelästä tielle Likolammen kohdalla mutta ei ollut saanut tietä katkaistua. Yö vietettiin ampumaetäisyydellä tiestä tähtikirkkaassa -30 C asteen pakkasessa. Aamulla vihollinen hyökkäsi idästä hyökkäysvaunujen tukemana, joukot olivat tuoreita rajan takaa tulleita. JR 64:n 6. Komppanian (6./JR 64) vs. päällikkö, vasta 21-vuotias reservin vänrikki Lönnbohm ei jäänyt neuvottomaksi hyökkäysvaunujen tulessa. Hän otti mukaansa käsikranaatteja, lähestyi yhtä vaunuista ja onnistui heittämään kranaatin kuljettajan luukusta sisään tehden näin vaunusta taistelukyvyttömän. Taistelu jatkui, huomattuaan erään komppaniansa ryhmänjohtajan haavoittuneena Lönnbohm kiirehti sitomaan tätä. Laskeutuessaan polvilleen alikersantin viereen Lönnbohm sai luodin otsaansa ja kuoli välittömästi.
Lännempänä Haukilassa päästiin ratkaisuun jo 6.1.1940 vaikka taistelut jatkuivatkin seuraavan vuorokauden puolelle. Idempänä JR 64:n alueella ratkaiseva isku annettiin 7.1.1940.

Franssila, Lassi Juhani
syntyi 10.8.1913, kaatui 7.1.1940

Vielä yksi upseeri kaatui Raatteen tien taisteluiden viimeisenä päivänä. II/JR 64 hyökkäsi 7.1.1940 Likolammin ja Purasjoen välistä tielle, karkotti taisteluhalunsa menettäneen vihollisen ja aloitti etenemisen länteen jossa sai kosketuksen vastakkaisesta suunnasta hyökänneeseen I/JR 64:ään. Koko taistelu kesti vain 2 tuntia. Taistelussa kaatui 5. Komppaniassa (5./JR 64) joukkueenjohtajana palvellut 26-vuotias reservin vänrikki Franssila.

Raatteen tiellä saavutettiin loistava voitto missä maahan tunkeutunut ukrainalainen 44. Divisioona tuhottiin. Sen tappiot kaatuneina, vangiksi jääneinä, haavoittuneina ja paleltuneina oli useita tuhansia miehiä. Vain kourallinen onnistui pakenemaan metsien kautta takaisin itään, joukossa divisioonan komentaja Vinogradov joka lopulta teloitettiin omien miestensä edessä. Uhka Suomen katkaisemisesta Oulun korkeudelta oli lopullisesti torjuttu. Koko 44. Divisioonan kalusto jäi suomalaisten saaliiksi, ulkomaisia lehtimiehiä tuotiin Raatteen tielle ja kuvat kilometrien pituisesta kolonnasta autoineen ja hyökkäysvaunuineen levisivät maailmalle todistamaan pienen sitkeän kansan eloonjäämiskamppailusta.

Manninen, Viljo Armas
syntyi 25.1.1916, kaatui 8.1.1940

Laatokan pohjoispuolella Jalkaväkirykmentti 39:n
I Pataljoonan (I/JR 39) piti aloittaa aamulla 8.1.1940 hyökkäys kohti Lemetti itäistä. Pakkasta oli -24 C astetta. Pataljoonalle oli alistettu 33. Pioneerikomppanian
I joukkue johtajanaan 23-vuotias aktiivivänrikki Manninen. Hyökkäyksen alku myöhästyi koska hyökkäyskäsky ei ollut tavoittanut ajoissa kaikkia. Tällöin vänrikki Manninen lähti yksin (!) eteen tiedustelemaan eikä häntä koskaan enää löydetty vaikka suomalaiset valtasivat myöhemmin Lemetti itäisen alueen. Vänrikki Manninen oli ainoa 8.1.1940 kaatunut suomalaisupseeri.

Ervola, Aarne Sakari
syntyi 9.7.1911, haavoittui 8.1.1940, kuoli 9.1.1940
Tikkanen, Pekka
syntyi 13.12.1899, haavoittui 26.12.1939, kuoli 9.1.1940
Östelä, Gunnar Valdemar
syntyi 4.7.1903, haavoittui 7.12.1939, kuoli 9.1.1940

Ihmeellinen päivä, yhtään upseeria ei kaatunut rintamilla! Aikaisemmin haavoittuneita upseereita menehtyi kuitenkin kolme. 28-vuotias reservin vänrikki ja pastori Ervola haavoittui vatsaan samassa hyökkäyksessä missä vänrikki Manninen katosi (ks. 8.1.1940). Ervola menehtyi seuraavana päivänä kenttäsairaalan leikkauspöydälle. 40-vuotias reservin luutnantti Tikkanen oli haavoittunut tapaninpäivänä Suomussalmen valtaustaisteluissa vatsaan ja joutunut virumaan 4 tuntia taistelutantereella ennen kuin hänet saatiin haettua. Hän kuoli sairaalassa Kajaanissa. 36-vuotiaan reservin luutnantti Östelän haavoittumisesta (katkennut reisivaltimo) oli kulunut jo kuukausi kun hän menehtyi sotasairaalassa (ks. 7.12.1939).

Hiltunen, Matti Pekka
syntyi 1.7.1917, kaatui 10.1.1940

22-vuotias reservin vänrikki Hiltunen toimi tykistön vaarallisimmassa tehtävässä eli tulenjohtajana. Tammikuussa suomalaiset olivat tekemässä isoa mottia Laatokan pohjoisrannalla Kitilässä. Hiltunen oli saanut käskyn hiihtää kahden miehen tulenjohtueensa kanssa Koivuselän kylästä kohti Koirinojan kylää tavoittaakseen jalkaväen kärkikomppanian. Lähestyessään rautatiepen-kerettä he törmäsivät kolmen miehen vihollisosastoon joka avasi tulen. Vänrikki Hiltunen kaatui kuolleena hankeen. Kenttätykistörykmentti 12:n 6. Patterin (6./KTR 12) tulenjohtueen kaksi muuta miestä selvisivät tilan-teesta.
Kaikkiaan talvisodassa menehtyi 54 tykistöupseeria, suurin osa tulenjohtajia.

Kontiopää, Gunnar Vilhelm
syntyi 18.1.1914, kaatui 11.1.1940

Karjalan kannakselta Laatokan pohjoispuolelle siirretty Jääkäripataljoona 4 (JP 4) oli edennyt kiilan lailla vihollisryhmityksen sisään Pukitsanmäelle. Taistelutappiot olivat jääneet pieniksi mutta -40 C asteen pakkanen oli verottanut lähes 50 miestä paleltuneina. Majoitusvälineitä ei ollut, vain nuotiot pitivät miehiä lämpiminä. JP 4 eli ”Hiipijä” aloitti yöllä 11.1.1940 klo 3 hyökkäyksen kohti vihollisen miehittämää Viinamäkeä joka sijaitsi Pukitsanmäeltä pari kilometriä länteen, välissä kulki etelä-pohjois-suunnassa rautatie. Viinamäeltä oli helppo hallita sen alapuolella etelään Koirinojalle kulkenutta maantietä ja siksi se oli vihollisen vahvasti varustama. Pimeässä aloitettu hyökkäys sai vastaansa kymmenien konekiväärien tulen, vihollisen käyttämät valojuovaluodit onneksi paljastivat tulen menevän suureksi osaksi yli. Puolitoista tuntia hyökkäyksen aloittamisen jälkeen JP 4:n panssarintorjuntatykit alistettiin luutnantti Viskarille joka johti hyökkäystä kohti Viinamäkeä. Tykkikomppanian päällikkö vänrikki Kontiopää lähti tykkeineen eteen. Yksi hyökkäysvaunu tuhottiin mutta Viinamäkeä ei saatu vallattua, viiden ja puolen tunnin taistelun jälkeen luutnantti Viskari ilmoitti vetäytyvänsä rautatien taakse. ”Hiipijä” menetti taistelussa 40 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Yksi kaatuneista oli aktiivivänrikki Kontiopää joka viikon päästä olisi täyttänyt 26 vuotta. Kontiopään ruumis jäi kentälle. Viinamäki pysyi venäläisillä sodan loppuun asti.

Viskari, Aapro
syntyi 7.7.1908, kaatui 12.1.1940

Edellisenä päivänä hyökkäystä Viinamäkeä vastaan johtanut aktiiviluutnantti Viskari oli Jääkäripataljoona 4:n 3. Komppanian päällikkö. Viinamäeltä oli vetäydytty takaisin Pukitsanmäen tukikohtaan. Vihollinen hiipi perässä ja pääsi huomaamatta Pukitsanmäen juurelle josta aloitti 12.1.1940 illansuussa hyökkäyksen suomalaisten asemiin. Hyökkäys torjuttiin mutta taistelussa 31-vuotias luutnantti Viskari sai surmansa. Pukitsanmäki pysyi suomalaisilla sodan loppuun asti ja Kitilän suurmotin rintamalinja tällä kohtaa vakiintui Viina- ja Pukitsamäkien välille. Pukitsanmäki vaati vielä yhden JP 4:n upseerin hengen kun aamulla 13.1.1940 pataljoonan komentaja kapteeni Johansson haavoittui kuolettavasti.

Pohjola, Toivo Veikko
syntyi 5.6.1910, kaatui 13.1.1940
Terä, Esra Immanuel
syntyi 23.10.1903, kaatui 13.1.1940
Vuori, Tenho Tapio
syntyi 17.2.1911, kaatui 13.1.1940

Merivoimien tappiot talvisodassa jäivät pieniksi, syynä oli tietysti talvi joka suurelta osin esti laivaston käytön tammikuun puolen välin jälkeen Itämeren jäätyessä. Kauppalaivaston liikenne rajoittui muutenkin Ruotsiin koska Saksa oli sulkenut pääsyn Itämereltä pois. Noin 50-metrinen saattoalus Aura II oli 13.1.1940 saattamassa kauppa-aluksia Ahvenanmaan ja Ruotsin välisessä salmessa majakkasaari Märketin pohjoispuolella. Vihollisen sukellusvene ampui torpedoita saattuetta kohti jolloin Aura II:n kapteenina toiminut 36-vuotias luutnantti Terä käski miehistönsä aloittamaan syvyyspommien pudottamisen. Viisi pommia pudotettiin onnistuneesti ja meren pinnalle ilmestyi öljyä. Kuudes pommi räjähti heittimessään jolloin Aura II vaurioitui pahasti ja upposi viidessä minuutissa. Aluksen miehistöstä pelastettiin muihin aluksiin 15 miestä, 26 miehen osaksi tuli hukkua hyiseen tammikuiseen mereen. Aluksen kapteenin Terän kerrotaan yrittäneen viimeiseen asti pitää meressä kamppailevien miesten toivoa yllä laulattamalla heitä. Muut onnettomuudessa menehtyneet upseerit olivat aliluutnantit Pohjola (29 v.) ja Vuori (28 v.). He olivat ainoat talvisodassa menehtyneet meriupseerit.

Manninen, Hugo Albin
syntyi 15.7.1907, kaatui 14.1.1940

Suomalainen jalkaväki hyökkäsi talvisodassa maan rajojen ulkopuolelle vain pari kertaa. Näin tapahtui esim. 14.1.1940 Petsamossa (ks. myös 22.1.1940). Osasto Pennasesta muodostettu kahden joukkueen(~80 miestä) vahvuinen partio oli saanut tehtäväksi hävittää Suonikylän Talvikylässä majaillut vihollisen kenttävartio. Suomi-neito oli saanut Tarton rauhassa vuonna 1920 toisen käsivarren jonka n. 200 km:n pituinen itäraja oli Euroopan pisin suoraviivainen rajanosa. Suonikylän Talvikylä sijaitsi tämän rajan itäpuolella eli Neuvostoliitossa.
Luutnantti Ravian johtama osasto hyökkäsi kylään aamulla 14.1.1940. Pitkän hiihtomatkan takia osastolla ei ollut mukana raskaita aseita toisin kuin venäläisillä. 32-vuotias reservin vänrikki Manninen oli juuri ojentamassa pistooliaan ampuakseen n. 30 metrin päässä tulittavaa vihollisen konekivääriä kun hän sai luodin rintaansa ja kaatui. Saman kohtalon koki 7 muuta miestä. Loppu osasto joutui vetäytymään, ruumiiden evakuoimiseen ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Mustonen, Leo
syntyi 7.3.1912, kaatui 15.1.1940
Turtiainen, Reino
syntyi 14.3.1917, kaatui 15.1.1940

Puhelin soi aamulla 15.1.1940 Lentolaivue 10:n (LLv. 10) majapaikassa Mensuvaarassa lähellä Sortavalaa. Laivueen päällikkö antoi käskyn tiedustella yhdellä koneella liikennettä tiellä Kitilä-Salmi. Tehtävään lähti kaksi ammattiupseeria: 27-vuotias luutnantti Mustonen ja 22-vuotias vänrikki Turtiainen. Miehet kiipesivät 2-taso Fokkeriinsa, Mustonen ohjaajaksi ja Turtiainen tähystäjäksi. Koneen siipiin ripustettiin pieniä pommeja (25-50 kg) siltä varalta että matkalla tulisi vastaan lihavia maaleja. FK-87 nousi ilmaan Mensuvaarasta klo 09:55 ja suuntasi tehtäväänsä Laatokan pohjoispuolelle. Lentosää oli mitä parhain.
FK-87 ei koskaan palannut lennolta eikä sen kohtaloa tiedetä. Upseerit Mustonen ja Turtiainen julistettiin myöhemmin kuolleiksi katoamispäivänään.

Ei kaatuneita upseereita 16.1.1940

Ihmeellinen päivä, talvisodan 48. päivänä ei kaatunut yhtään upseeria. Toinen kerta sodan aikana (ks. 9.1.1940). Aliupseereita ja miehiä kaatui kaikilla rintamanosilla yhteensä 65 mikä sekin oli poikkeuksellisen vähän. Talvisodan noin 23 000 kaatuneesta olisi tasaisella vauhdilla riittänyt sodan jokaiselle 105 päivälle 219 kaatunutta.
Tammikuun loppupuoli oli talvisodan rauhallisinta aikaa. Joulukuussa puna-armeijan yritys murtaa suomalaisten puolustus suoraan liikkeestä oli torjuttu kaikilla rintamanosilla. Puna-armeijan tavoite juhlia Stalinin syntymäpäivää (21.12.) punaisten lippujen alla Helsingissä ja Oulussa jäi toteutumatta. Tammikuun alussa Raatteen tielle tuhottiin ukrainalaisdivisioona, myös Laatokan Karjalassa ja Joutsijärvellä taisteltiin ankarasti. Tammikuun lopulla hieman hiljaisempaa, tyyntä ennen myrskyä.

Gräsbeck, Ralph Gustav
syntyi 13.1.1920, kaatui 17.1.1940

Reservin vänrikki Gräsbeck oli suorittanut varusmies-palveluksen vapaaehtoisena. Normaalisti palvelus aloitettiin vasta sinä vuonna kun täytettiin 21 vuotta. Mikäli Gräsbeck ei olisi mennyt vapaaehtoisena palvelukseen hän ei olisi joutunut talvisotaan. Tai Gräsbeckin kohdalla kyse oli pääsemisestä, palava-sieluinen nuori mies kun oli. Talvisodan puolen välin lähestyessä Gräsbeck oli jo monissa taisteluissa karaistunut sotilas.
Kemijärven suunnassa puna-armeijan eteneminen pysäytettiin joulukuussa Joutsijärvelle n. 25 km kaupungista itään. Suomalaiset yrittivät turhaan työntää vihollista taaksepäin tammikuun alkupäivien hyökkäyksillä. Vänrikki Gräsbeck sai 13.1.1940 viettää 20-vuotispäiväänsä rauhassa, arvatenkin kotipuolesta Rovaniemeltä oli myös nuorta soturia muistettu paketilla. Seuraavana päivänä todettiin ihmeellinen asia, venäläiset olivat vapaaehtoisesti jättäneet asemansa Joutsijärvellä. Takaa-ajo aloitettiin välittömästi, vihollinen tavattiin vasta parin marssipäivän jälkeen 30 kilometrin päässä Paikanselässä. Kärjessä eteni Erillinen Pataljoona 26:n
3. Komppanian (3./Er.P 26) II joukkue johtajanaan reservin vänrikki Gräsbeck. Komppanian muut joukkueet ryhmittyivät kärkijoukkueen rinnalle ja hyökkäys aloitettiin. Tien kohdalla hyökänneen II joukkueen johtaja vänrikki Gräsbeck kaatui joukkonsa edessä.
Ateenalaisten laulu:
”Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.”

Kunnas, Niilo Kustaa
syntyi 6.5.1918, kaatui 18.1.1940

Taisteluosasto Tiikeri aloitti 17.1.1940 hyökkäyksensä Uomaan kylään tarkoituksena katkaista Käsnäselkä-Kitilä-tie ettei idästä pääsisi uusia joukkoja avustamaan lännempänä lukuisiin motteihin pilkottuja puna-armeijan divisioonia. Jalkaväkirykmentti 64:n I Pataljoona (I/JR 64), joka oli käynyt jo ankaria taisteluita Suomusalmella ja Raatteen tiellä, oli juuri saapunut Laatokan Karjalaan ja liitettiin myös Tiikeriin. Pataljoonassa palveli myös 21-vuotias reservin vänrikki Kunnas. Taisteluosasto Tiikerin ensimmäisenä hyökkäyspäivänä I/JR 64 eteni kahden komppanian voimin(1.K ja 2.K) tielle Uomaan kylän länsipuolella kohtaamatta vihollista. Pataljoonan
3. Komppania alistettiin myös Tiikeriin kuuluneeseen I/JR 34:ään joka hyökkäsi tielle kylän itäpuolella missä joukot joutuivat kiivaaseen taisteluun vihollisen kanssa. Tie saatiin kuitenkin katkaistua kylän ja Uuksunjoen välillä, vihollinen oli nyt motitettu Uomaan kylään. Aamulla 18.1.1940 alistettuna ollut 3./JR 64 palautettiin omalle pataljoonalleen jonka komentaja ratsumestari Paavola määräsi komppanian hyökkäämään Uomaan kylään Rajalammen itäpuolitse. Hyökkäys kilpistyi vihollisen kiivaaseen tuleen. Kaksi miestä kaatui joista toinen oli joukkuettaan edestä johtanut vänrikki Kunnas. Uomaan kylä jäi vihollisen haltuun.

Järsta, Niilo Leopold
syntyi 15.11.1902, kaatui 19.1.1940
Stark, Nils Holger
syntyi 16.7.1908, kaatui 19.1.1940
Silvennoinen, Olavi Johannes
syntyi 2.6.1913, kaatui 19.1.1940

Uomaan taistelut jatkuivat 19.1.1940 kolmatta päivää. Luutnantti Vahlan komentama 3./JR 34 sai tärkeän tehtävän hävittää Uuksunjoen silta, jos silta saataisiin räjäytettyä ja pidettyä tulen alla niin yhtään vihollis-ajoneuvoa ei enää pääsisi länteen avustamaan Käsnä-selkä-Kitilä-tien varressa olevia lukuisia motteja. Vihollinen tiesi sillan tärkeyden ja oli varustanut vahvan sillanpään joen länsirannalle, sillä oli puolustuksen tukena myös panssarivaunuja. Ilman tulivalmistelua aloitettu hyökkäys sai vastaansa ankaraa tulta. Kolme upseeria lähti eteen tiedustelemaan. Partioon kuuluivat joukkueenjohtaja reservin luutnantti Järsta, konekivääri-komppanian joukkueenjohtaja reservin vänrikki Silvennoinen ja kolmas upseeri oli ilmeisesti hyökkäystä johtanut 3./JR 34:n päällikkö ammattiluutnantti Vahla. Vihollinen päästi partion lähelle ennen kuin avasi konekivääritulen josta kaatuivat 37-vuotias Järsta ja 26-vuotias Silvennoinen. Ruumiit jäivät kentälle.
Samassa hyökkäyksessä kunnostautui reservin vänrikki Stark, hänen johtamansa panssarintorjuntatykki ampui vihollisen panssarivaunun tuleen. Ihaillessaan roihuavaa vaunua 21-vuotias Stark sai luodin otsaansa. Kuolema ei ollut kuitenkaan välitön vaan korjasi omansa vasta illalla.
Uuksunjoen silta jäi räjäyttämättä mutta tie pysyi poikki sodan loppuun asti.

Kauppinen, Yrjö Oskari
syntyi 23.4.1918, kaatui 20.1.1940

21-vuotias reservin vänrikki Kauppinen oli kokenut partionjohtaja joka oli jo kertaalleen haavoittunut joulukuussa mutta palannut rintamalle. Hänen johtamat hiihto-osastot olivat tuhonneet paljon vihollisia ja ottaneet vankeja. Kauppinen palveli Jalkaväkirykmentti 37:n 7. Komppaniassa (7./JR 37) joka oli perustettu Värtsilän ja Pälkjärven reserviläisistä jotka taistelivat talvisodassa lähes kotipihoillaan. Tammikuun puolessa välissä oli Laatokan pohjoispuolella Mitron ja Lemetin välillä Koposenselässä todettu vihollisosasto. Venäläiset saarrettiin alueelle. Tappioiden välttämiseksi vihollista kehotettiin seuraavina päivinä useasti antautumaan. Yksittäisiä miehiä antautuikin mutta suurin osa sinnitteli kylmässä ilman ruokaa 4 päivää. Venäläisten kestokyky loppui 20.1. jolloin motti purkautui useaan eri suuntaan. Yhden vihollisjoukon perään lähti vänrikki Kauppinen hiihtopartionsa kanssa ja tällä matkalla hän kaatui. Motista purkautuneet viholliset tuhottiin osan antautuessa vangeiksi.

Aarnisalo, Timo Reipas Tapio
syntyi 16.10.1915, kaatui 21.1.1940

Karjalan kannaksella elettiin tammikuussa 1940 rauhallisempaa asemasodan aikaa. Puna-armeijan voittokulku oli pysäytetty joulukuun ankarissa taisteluissa Mannerheim-linjalle. Vihollinen ei ollut kuitenkaan luovuttanut vaan se valmisteli suurhyökkäystä. Osana valmistelua vihollistykistö oli määrätty ampumaan järjestelmällisesti suomalaisten betonilinnoitteita. Erityisesti Summa tulevana painopistealueena sai kokea punatykistön voiman. Tammikuun alussa Summan Lähteen lohkolla etulinjaan oli siirtynyt Porin seudun miehistä muodostettu Jalkaväkirykmentti 8 (JR 8). Se oli ottanut haltuunsa etulinjan taistelubunkkerit Sj.4 ”Poppiuksen” ja Sj. 5 ”Miljoonalinnakkeen” sekä taaempana sijainneet majoituskorsut. Äärimmäisenä vasemmalla Munasuohon pistäneessä metsäniemek-keessä oli JR 8:n I Pataljoona (I/JR 8) jolla oli majoitus-käytössä vanhoja 1920-luvulla rakennettuja nk. Enckell-tyypin betonikorsuja. Vihollisen tykkitulen raivotessa ympärillä miehet hakivat suojaa korsuista, 21.1.1940 yhteen korsuista tuli kaksi vihollisen raskaan tykistön täysosumaa. Vanha betonikorsu ei kestänyt tätä ja 10 bunkkerissa ollutta miestä kuoli muutamien muiden haavoittuessa. Yksi kaatuneista oli 24-vuotias koneki-väärikomppanian joukkueenjohtaja reservin vänrikki Aarnisalo. Tästä katkerasta opetuksesta viisastuttiin ja kun vihollinen seuraavana päivänä tuhosi tykistöllään toisenkin betonikorsun niin siellä ei ollut ketään sisällä.

Koivisto, Rauno Oskari
syntyi 11.12.1917, kaatui 22.1.1940
Viljakainen, Unto Oskari
syntyi 21.4.1914, kaatui 22.1.1940

Sissipataljoona 4 oli perustettu jouluna ratsuväen miehistä, siksi siinä ei ollut komppanioita vaan eskadroonia. Pataljoona siirtyi rintamalle vasta tammikuun puolessa välissä joten taistelukokemusta ei ollut vielä kertynyt juuri lainkaan.
SissiP 4:n 4. Eskadroona oli 22.1.1940 Laatokan Karjalan korvessa Käsnäselän kylästä pohjoiseen kun vihollisen joukkueen vahvuinen partio hyökkäsi Haroilansuon eteläpuolelta eskadroonan kimppuun. Paikka oli aivan valtakunnanrajan tuntumassa. Alkoi tuima taistelu. Apuun hälytettiin 5. Eskadroonan joukkue joka sai käskyn kiertää vihollisen selustaan valtakunnan rajan yli. Kornetti Viljakainen hiihti tehtäväänsä joukkueensa kärjessä kun vihollissotilas ampui häntä väijyksistä rintaan. 25-vuotias Viljakainen ehti vielä tarttua pistooliinsa mutta vaipui sitten kuolleena hangelle. Rintamassa taistellut
4. Eskadroona joutui vihollisen kanssa käsikähmään jossa puukot kaivettiin esiin, lähitaistelussa kaatui 22-vuotias kornetti Koivisto. Lopulta vihollinen vetäytyi tappioita kärsineenä. Myös SissiP 4:n tappiot olivat suuret:
12 miestä kaatuneina.

Sjöqvist, John Magnus
syntyi 14.3.1918, kaatui 23.1.1940

Tammikuussa Sallan rintaman suomalaiset saivat apua yllättävältä suunnalta kun ruotsalaisia vapaaehtoisia lentäjiä koneineen ilmestyi pohjoisrintamalle. Siihen asti oli tultu toimeen täysin ilman lentokoneita vihollisen hallitessa ilmatilaa täydellisesti. Ruotsi ei virallisesti auttanut talvisodassa Suomea, siksi koneiden tre kronor -tunnukset korvattiin omalaatuisilla pääkallotunnuksilla.
Ruotsin kansalainen, hävittäjälentäjä Sjöqvist lensi 23.1.1940 koneellaan(2-taso Gloster Gladiator) rintamalinjan läheisyydessä Märkäjärvellä (nyk. Salla) kun hän joutui ilmataisteluun venäläishävittäjän kanssa joka ampui 21-vuotiaan vänrikki Sjöqvistin alas.
Vänrikki Sjöqvistin lisäksi talvisodassa kaatui toinenkin ruotsalaislentäjä: luutnantti Zachau 12.1.1940. Tanskalaisia lentäjiä kaatui peräti neljä: luutnantit Kalmberg 13.2.1940, Frijs 19.2.1940, C. Kristensen 29.2.1940 ja P. Christensen 29.2.1940.

Koskinen, Mattias Immanuel
syntyi 24.2.1897, kuoli 24.1.1940

Koskinen oli talvisodan syttyessä jo 42-vuotias, jos hän olisi kuulunut miehistöön hän ei olisi saanut kutsua ”ylimääräisiin harjoituksiin” (YH) koska miehistöön kuuluvat olivat reserviläisiä vain siihen asti kunnes täyttivät 40 vuotta. Reservin upseerina Koskinen kutsuttiin palvelukseen YH:ssa. Sotakokemusta hänellä oli vaikka muille jakaa, nuorena miehenä hän oli lähtenyt Saksaan jääkärikoulutukseen, osallistunut sitten
I maailmansotaan suomalaisen Jääkäripataljoona 27:n riveissä. Kotimaahan palattuaan hän oli valtaamassa Viipuria vuoden 1918 sodassa ja seuraavana vuonna osallistunut Aunuksen retkeen kauaksi itään jossa myös haavoittui.
Talvisodan alussa helsinkiläinen Koskinen lähetettiin aluksi pohjoisen rintamalle konekiväärikomppanian päälliköksi mutta hän palasi etelään toimistoupseeriksi, rintamakelpoisuus ei ollut enää sillä tasolla että hän olisi voinut toimia etulinjassa. 42-vuotias reservin vänrikki Koskinen kuoli 24.1.1940 Helsingissä sotasairaala Tilkassa ”sodan aiheuttamaan rasitukseen”.

Kristola, Bror August
syntyi 6.5.1909, kaatui 25.1.1940

Kollaanjoelle pysäytetty puna-armeija aloitti 21.1.1940 voimakkaan painostuksen suomalaisasemia vastaan. Kapean Kollaanjärven pohjoispään alueella etulinjassa oli Jalkaväkirykmenti 35:n I Pataljoona (I/JR 35). Sen alun perin savolaisen Kangaslammen reserviläisistä muodostettu 3. Komppania vastasi etulinjan kolmesta tukikohdasta. Ryömimällä asemia lähestynyt vahva vihollisosasto onnistui 24.1.1940 illalla valtaamaan osan tukikohta ”Kupiaisesta”. Kaikki liikenevät miehet kerättiin vastahyökkäykseen, mm. tukikohta ”Kristolasta” reservin luutnantti Kristola keräsi puolijoukkueen. Lisäksi muualta saatiin avuksi yksi komppania (2./JP 1). Vihollista yritettiin yön aikana häätää mutta se oli kaivautunut ja vahvasti aseistettu (mm. 7 konekivääriä), yritys tyrehtyi runsaisiin tappioihin. Aamulla 25.1.1940 saatiin avuksi vielä kranaatinheitinjoukkue jonka tulituen turvin aloitettiin uusi yritys. Iltapäivään mennessä vihollinen oli tuhottu mutta omatkin tappiot olivat suuret, hyökkäyksessä kaatui myös 30-vuotias reservin luutnantti Kristola kahden konekivääriluodin lävistämänä.
Kollaa oli jälleen kestänyt, ja kesti sodan loppuun asti.

Mannermaa, Heikki Jaakko
syntyi 28.7.1917, kaatui 26.1.1940

Oulaisen ja Merijärven reserviläisistä muodostettu Jalkaväkirykmentti 26:n 4. Komppania (4./JR 26) oli päässyt talvisodan ensimmäisen puoliskon suhteellisen helpolla. Tämä johtui rintamalohkosta joka oli Taipaleen ja Pasurin välillä Suvannon pohjoisrannalla. Vihollinen ei yrittänyt tällä kohtaa hyökätä isommin voimin koska enimmiltä osiltaan yli kilometrin levyinen Suvanto oli vaikea este, puolustajalla riitti ampuma-alaa ja jäähän oli sahattu myös railoja miinoitusten lisäksi. Suomalaisten antama ”joululahja” Keljassa (ks. 25.-27.12.) muistettiin sekin.
Tammikuussa Karjalan kannaksella elettiin hiljaisempaa aikaa, vihollisen aikeista yritettiin ottaa selvää jatkuvalla partioinnilla. Vasta 22-vuotias reservin vänrikki Mannermaa oli kokenut partionjohtaja joka oli useasti jo tiedustellut vihollisen asemia Suvannon etelärannalla. Illalla 25.1.1940 hän jälleen lähti miehineen vihollisen hallussa olleeseen Oravaniemeen. Suvanto ylitettiin Lauttasaaren kohdalla jossa virta kapeni alle puolen kilometrin levyiseksi. Tiedusteluretki sujui hyvin ja aamuhämärissä palattiin samasta kohdasta takaisin omalle puolelle. Vain 100 metrin päässä rannasta partion kärkimies sotamies Laitala astui omaan hyökkäys-vaunumiinaan jonka räjähdyksessä hän ja seuraavana jonossa ollut vänrikki Mannermaa saivat surmansa.

Noriola, Leo Konrad
syntyi 4.10.1913, haavoittui 25.1.1940, kuoli 27.1.1940
Reinius, Ragnar Jörn
syntyi 19.3.1908, kaatui 27.1.1940
Salo, Mikko
syntyi 3.11.1908, kaatui 27.1.1940
Sandsjoe, Hjalmar Bo Carl-Gustav
syntyi 20.5.1916, haavoittui 27.1.1940, kuoli 24.3.1940

Vieksinki oli pieni ja syrjäinen korpikylä n. 20 km itään Tolvajärveltä. Se oli sodan aikana vaihtanut omistajaa jo kaksi kertaa, heti joulukuun alussa se oli jäänyt puna-armeijalle ja kun suomalaiset työnsivät pari viikko myöhemmin vihollisen Tolvajärveltä takaisin itään kylä oli palautunut jälleen suomalaisille. Tammikuussa rintamalinja kulki Aittojoella jonne Vieksingistä oli matkaa liki 20 km, kylä oli siis selkeästi suomalaisten selustassa. Vieksingin varmistuksena oli reservin vänrikki Salon johtama joukkue Erillinen Pataljoona 10:stä (Er.P 10) kun kylään aamulla 23.1.1940 yllättäen hyökkäsi venäläisosasto. Salo miehineen piti puolensa seuraavan päivän iltaan asti mutta oli sitten pakotettu vetäytymään. Sissipataljoona 3 siirrettiin Tolvajärvelle auttamaan Vieksingin takaisinvaltauksessa. Tiedustelemaan määrätty kornetti Noriola lähti jo edeltä pienen ryhmän kanssa Vieksinkiin jossa se joutui 25.1.1940 yöllä vihollisen yllättämäksi. Syntyneessä taistelussa Noriola sai luodin vatsaansa. Partio irtautui vetäen tajuissaan olevaa kornetti Noriolaa ahkiossa.
Lopulta Vieksinki, useamman yrityksen jälkeen, vallattiin takaisin 27.1.1940. Valtauksessa kaatuivat ed.m. 31-vuotias reservin vänrikki Salo ja 31-vuotias reservin luutnantti Reinius SissiP 3:sta. Niin ikään SissiP 3:ssa palvellut 23-vuotias reservin kornetti Sandsjoe haavoittui kuolettavasti. Aikaisemmin vatsaan haavoittunut 26-vuotias reservin vänrikki Noriola kuoli valtauspäivänä kenttäsairaalassa. Lisäksi Vieksingissä kaatui yli 40 aliupseeria ja miehistöön kuuluvaa. Kallis oli hinta pienellä korpikylällä.

Lahti, Erkki
syntyi 13.5.1903, kaatui 28.1.1940
Suuronen, Anselm
syntyi 24.2.1904, kaatui 28.1.1940

Talvisodan alussa puna-armeija oli ylittänyt rajan Kuhmon kaakkoispuolella ja edennyt nopeassa tahdissa 35 km Suomen rajojen sisäpuolelle Rastiin missä se oli katkaissut Kuhmon ja Nurmeksen välisen maantien. Sitten suomalaiset olivat saaneet etenemisen pysähtymään mutta aktiiviseen hyökkäystoimintaan ei ollut tarpeeksi joukkoja. Tilanne muuttui tammikuussa Suomussalmen ja Raatteen voittojen jälkeen jolloin siellä voitokkaasti taistellut 9. Divisioona voitiin siirtää Kuhmon alueelle. Kuten Raatteessa, myös Kuhmossa puna-armeija oli sitoutunut tiehen pitkänä nauhana. Eversti Siilasvuon komentaman 9.D:n esikunnassa valmistui hyökkäys-suunnitelma joka oli Raatteen tien taistelun toisinto. Valmistelevana toimena Jalkaväkirykmentti 25:n
III Pataljoonan (III/JR 25) tuli edetä Jyrkänkosken asemistaan Hotakan etuvartion tasalle. Eteneminen aloitettiin aikaisin aamulla 28.1.1940 ja perille saavuttiin aamupäivällä vihollista kohtaamatta. Venäläiset olivat kuitenkin tien reunoilla ja aloittivat yllätyshyökkäyksen III/JR 25:n selkään. Tällöin 7./JR 25:n reservin luutnantti Suuronen (35 v.) vei Pihtiputaan reserviläisistä muodostetun komppaniansa hyökkäykseen kaatuen itse klo 11:40. Myös Kinnulan reserviläisistä muodostettu 9./JR 25 osallistui taisteluun ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin komppanianpäällikkö reservin luutnantti Lahti (36 v.) sai luodin sydämeensä kuollen heti. Vihollisosasto karkotettiin metsiin ja III/JR 25 varmisti Hotakan.

Eskelinen, Pauli
syntyi 16.7.1913, kaatui 29.1.1940

9. Divisioonan suurhyökkäys Kuhmossa alkoi 29.1.1940 aikaisin aamulla. Jalkaväkirykmentti 27:n II Pataljoona (II/JR 27) aloitti etenemisen Kälkäisistä etelään. Lehtovaaran kautta saavuttiin Saunajärven itäpuolelle jossa kulki länsi-itä-suuntainen maantie johon puna-armeijan joukot olivat sitoutuneet. Tielle päästiin kohtuullisen helposti ja etenemistä jatkettiin tietä myöten länteen kohti Saunajärveä. Kärjessä oli kaksi komppaniaa rinnakkain, 4.K ja 5.K. Eteneminen pysähtyi Alasjärven ja Niskalammen väliselle purolinjalle vihollisen vahvasti varustettujen asemien eteen.
5. Komppaniassa joukkueenjohtajana palvellut reservin vänrikki Eskelinen vei joukkueensa hyökkäykseen vihollisen konekiväärikorsua vastaan. Miehet pääsivätkin korsulle mutta silloin 26-vuotias Eskelinen kaatui vihollisluodista. Korsu hävitettiin ja Eskelisen ruumis toimitettiin kaatuneiden evakuoimiskeskukseen. Aikaisemmin Eskelinen oli kirjoittanut vanhemmilleen: ”Tietoisuus siitä, että sotilaan korkein osa on kaatua maansa ja kansansa vapauden puolesta, kannustaa aina vain eteenpäin.”

Tiili, Kaarlo Viktor Valdemar
syntyi 3.11.1986, haavoittui 29.1.1940, kuoli 30.1.1940

Talvisodassa upseereita menehtyi myös kotirintamalla. Jo iäkkäämpi, 53-vuotias, reservin luutnantti Tiili ei ikänsä takia saanut sodassa komennusta rintamalle vaan hän toimi Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirissä Lempäälässä aluepäällikkönä.
Talvisodassa punatähtiset lentokoneet pommittivat surutta suomalaisia kaupunkeja ja pienempiäkin siviilikohteita. Suomalainen hävittäjälentäjä Olavi Ehrnrooth onnistui 29.1.1940 pudottamaan venäläisen pommikoneen Lempäälän yläpuolella. Lentäjiä lähdettiin pidättämään aluepäällikkö Tiilin johdolla. Tiili oli tehtävään hyvin motivoitunut koska hän oli vain 6 päivää aikaisemmin menettänyt 18-vuotiaan poikansa kaatuneena. Venäläislentäjät löydettiin mutta he eivät suostuneet antautumaan, laukaustenvaihdossa Tiili sai luodin vatsaansa ja haavoittui vaikeasti. Hänet toimitettiin Tampereelle sairaalaan missä hän kuoli seuraavana päivänä. Isä ja poika siunattiin Messukylän hautausmaalle.

Lehti, Juho Aleksanteri
syntyi 11.9.1898, kaatui 31.1.1940

Neuvostoliiton pommikonelaivue lähestyi 31.1.1940 aamupäivällä Rovaniemeä 34 koneen voimin. Kaupungissa annettiin ilmahälytys ja kansalaiset ryntäsivät suojiin. Koneet pudottivat kaupunkiin lähes 200 pommia joista yksi tuhosi vanhan sairaalan sirpalesuojan, 16 ihmistä kuoli. Ilmatorjunnassa palvellut 41-vuotias ammatti-kapteeni Lehti sai myös osuman ja kaatui ilmatorjunta-konekivääripesäkkeeseen. Häntä jäivät suremaan vaimo ja 3 lasta. Lehti oli ainoa 31.1.1940 kaatunut upseeri.

Siirry helmikuuhun 1940

Kiinnostaako omien sukulaisten kohtalot sodissamme?

Tutustu Propatria.fi:n tarjontaan.