Tuntematon sotilas 2017 - matkakertomus 

Julkaistu 31.10.2017

 
Päivä 1 (21.7.2017)

"Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, ja kaukaa viisas. Niinpä hän oli aikoinaan antanut metsäpalon polttaa kymmeniä hehtaareja valtion metsää eräällä hietakankaalla lähellä Joensuun kaupunkia."
Näillä sanoilla avattiin vuoden 2017 Motorus-retki joka tällä kertaa suuntautui Tuntemattoman sotilaan jäljille. Ja mikä olisikaan ollut parempi paikka lausua lähtösanoja kuin Paloaukean vanha varuskunta-alue. Siellä Väinö Linna ja kumppanitkin äkseerääsivät kun lähtökäsky tuli kesäkuussa 1941. Vanhan sotilaskodin pihalta löytyy useita muistokiviä joista yksi on pystytetty Jalkaväkirykmentti 8:lle. Sen löytämiseksi jouduimme käyttämään oljenkorren ”kilauta kaverille”. Vieressä on vielä aktiivinen ja aidattu armeijan toimipiste jonka porttipuhelimella saimme ratkaisevan vihjeen.
Mitä mahtoi Väinö Linnan ja muiden nuorten miesten päässä liikkua kun lähtö sotaan tuli. Vaikea käsittää kun on itse saanut elää syvää rauhan aikaa. Mitä jos omana armeija-aikana joku hälytyksistä olisi alkanut ”kovien” jakamisella? Olis siinä nuoren miehen mielessä voinut pyöriä kaikenlaisia pelonsekaisia ajatuksia.

Tuntemattoman sotilaan reitti valikoitui tämän vuoden matkakohteeksi jo senkin takia että uusi elokuvaversio kirjasta oli tulossa (ensi-ilta 27.10.2017). Toinen syy oli se että reitti veisi meitä maisemiin joissa emme olleet vielä ajelleet kolmella aikaisemmalla matkalla. Ja olihan se hienoa päästä käymään kaikkien tunteman tarinan autenttisilla tapahtumapaikoilla. Tuntemattoman vahvana pohjanahan on Väinö Linnan oma sotatie konekivääriryhmän johtajana Jalkaväkirykmentti 8:n I Pataljoonan (I/JR 8)
1. Konekiväärikomppaniassa (1.KKK/JR 8). Kirjan tapahtumat ovat paikoitellen helppo liittää todellisiin tapahtumiin ja paikkoihin sekä osittain myös henkilöihin.

Paloaukealta 8 pyörää käsittävä kolonnamme lähti kohti Niiralan raja-asemaa. Poikkeuksellisesti vaihdoimme valuutat jo Tohmajärvellä kun se siellä onnistui luottokortilla ja kurssikin oli kohillaan. Ensimmäiset sateet tuli niskaan tässä vaiheessa ja vettä riittikin sitten  monelle päivälle. Rajanylitys suoritettiin rutiinilla kuten lounastaminen Öljymäellä. Siinä syödessä huomasimme Urpon päristelevän ruokapaikkamme ohi. Urpo oli lähtenyt matkaan pääjoukon perässä ja oli ajamassa meitä kiinni. Yritimme soittaa mutta eihän sitä kukaan Kotarin kolinan ja räminän keskellä voi puhelimen soimista kuulla joten laitoimme tekstarin perään että ajelee meitä vastaan Jänisjärven toiselta puolen. Me taas lähdimme kiertämään Jänisjärveä myötäpäivään. Heti kun Niiralan-Sortavalan tieltä käännyttiin pohjoiseen Värtsilään niin edessä oli tarkastuspiste jossa kaiveltiin passit esiin. Värtsilähän sijaitsee rajavyöhykkeellä ja meillähän ei mitään vyöhykelupia ollut. Läpiajon Jänisjärvelle pitäisi kuitenkin onnistua ja niinhän se myös onnistuikin, hieman suomea puhuneet rajamiehet toivottelivat meille ”hyvää matkaa”!

Suht hyvää soratietä ajellen ohitimme Jänisjärven pohjoispäässä parikin venäläistä lomakylää kunnes saavuimme ensimmäiseen pysähdyspaikkaan eli Koirinvaaran tienristeykseen josta lähti (nykyinen tie lähtee hieman lännempää) tie pohjoiseen kohti Kaatiovaaraa ja Havuvaaraa jotka olivat I/JR 8:n ensimmäisiä taistelupaikkoja. Siellä kaatui mm. kapteeni Kaarna kun heinäkuun 1941 alussa JR 8 puhkoi bunkkerilinjaa. Todellisuudessa Väinö Linnan komppaniasta ei kaatunut yhtään upseeria koko vuonna 1941. Bunkkerilinjalla vänrikki Koskela oli särkenyt yhden bunkkerin kasapanoksella, tositapahtuma joskin esikuva Einari Kokkonen teki urotyönsä vasta myöhemmässä vaiheessa. Koirinvaaran tienristeyksen maisemaa ei tunnistanut enää sodanaikaisiin kuviin verrattuna, isot peltoaukeat ovat nykyisin pusikkoa ja metsää.
Matka jatkui Suistamon hyväkuntoiselle kirkolle ja siitä eteenpäin Jänisjoelle joka tyhjentää Jänisjärven vesiä Laatokkaan. Tie oli hyväkuntoista soratietä, joissain rumpukohdissa piti vähän himmata mutta muuten matka eteni joutuisasti. Ja ajelihan se Urpokin sieltä lopulta vastaan ja liittyi joukkoon. Läskelän sillalla pysähdyimme, sinne saapui heinäkuussa 1941 myös I/JR 8 jonka 2. Komppanian päällikkö luutnantti Gummerus sai vastarannalta ammutun luodin rintaansa ja kaatui. Tilanne Jänisjoella oli silloin hassunkurinen, venäläiset olivat länsirannalla ja suomalaiset itärannalla. Luutnantti Gummeruksen viimeiset sanat ”se on vasemmalla puolella.. sydän on vasemmalla puolella...” Väinö Linna siirsi ajassa 3 vuotta eteenpäin ja laittoi ne nuoren täydennysmiehen Asumaniemen suuhun.
Vielä loppurutistus päätietä A-121 pitkin Murheenristille josta etelään Pitkärantaan. Ensimmäinen yöpaikka oli Dlinnyj Bereg Pitkärannassa. Paikka oli koeteltu pari vuotta aikaisemmin ja hyväksi todettu. Päärakennus oli saanut uuden puisen päällysteen ja oli varsin tyylikkään näköinen. Meille oli varattuna paikan kolmesta mökistä kaksi ja tietysti sauna jonka kaariholvatusta kiukaasta löylyä riitti. Pitkäranta oli myös reittimme ympyräosuuden alku- ja päätepiste, neljän päivän päästä palaisimme takaisin. 

JR 8:n muistomerkki Paloaukealla. Kuva: propatria.fi
Tauko Suistamon kirkolla. Kuva: propatria.fi
Mökkimme Pitkärannassa. Kuva: Timo Pölönen

Päivä 2 (22.7.2017)

Aamiaisen jälkeen osa porukasta otti pienen haikin läheiselle hyvin säilyneelle U-linjan suomalaisbunkkerille. Sitten kamat kasaan ja matkaan kohti Hyrsylän mutkaa. Sinne myös JR 8 suuntasi heinäkuussa 1941, tosin rykmentti taisteli sitä ennen Lunkulansaaressa missä tuhottiin maihinnoussut vihollisosasto. Linna ei mainitse Tuntemattomassa sotilaassa Lunkulansaaren taisteluita ja siksi mekin jätimme paikan väliin. Matkalla Hyrsylään poikkesimme Kolatselän kylän kohdalla päätieltä n. 4 km etelään Tulemajoelle missä emme säästäneet ”sokeriloita” vaan pistimme ne poskeemme vaikka emme joutuneetkaan ”räpiköimään joesta yli kuten sorsaparvi”. Aivan oikein, kesän 1944 peruutusvaiheessa I/JR 8 taisteli Tulemajoella. Ennen sitä konekiväärikomppania oli upottanut konekiväärinsä lampeen ja tullut metsien kautta pois motista. Totta sekin. Tulemajoella haavoittuivat Viljam Pylkäs ja Toivo Ruuna eli Rokan Antti ja aisaparinsa Suen Tassu. Sekin tositapahtuma. Vanhasta sillasta oli jäljellä vielä arkut jotka näkyivät uudelle sillalle. Tänne olisi sittenkin päässyt myös Orusjärven kautta mikä olisi ollut mukava sorareitti verrattuna päätien tylsään asvalttiin. Sitä riskiä ei vaan voinut ottaa että Tulemajoen ylittävä silta olisi puuttunut. Siltapaikat ovat aina haasteita Venäjän retkiä suunniteltaessa. Niiden osalta karttoihin ei voi luottaa ja satelliittikuvat eivät aina ole tarpeeksi tarkkoja tai ovat liian vanhoja. Silta oli niin hyväkuntoisen näköinen että se varmaan on ajettavissa vielä ainakin pari vuotta tästä eteenpäinkin. Jatkoimme kohti Hyrsylän mutkaa, tuota vanhassa valtakunnan rajassa ollutta eriskummallista kohtaa jossa Suomen alue tatin muotoisena pisti itään. Reittimestari JP oli piirtänyt mukavan haasteellisen reitin jota pitkin lähestyimme tavoitetta etelästä. Tällä hyökkäysuralla osastomme kärsi ensimmäiset tappionsa kaatuneina. Taistelimme kuitenkin eteenpäin. Sen verran meni energiaa kinttupoluilla että kenttälounas nautittiin tienposkessa ennen loppurutistusta. Oli siinä joku suopätkäkin jota ei todellakaan ylitetty niin että heilahti.
JR 8 sai aikoinaan levätä pidempäänkin Hyrsylän mutkassa odottaessaan hyökkäyksen jatkumista itään mutta me jatkoimme matkaa lyhyen huoltotauon jälkeen. Ja ehti siinä allekirjoittanut etsiä vanhoja rajamerkkejäkin Ala- ja Ylä-Hyrsylänjärvien kannakselta mutta eipä niitä löytynyt. Järvikannashan on paitsi luonnonkaunis paikka mutta myös erikoinen sikäli että sillä kohtaa Neuvostoliitto oli lännessä ja Suomi idässä. Itse Hyrsylän kylässä näytti olevan muutama talvikelpoinen talo ja kesäasumuksiakin. Järvelläkin oli pari ahvenan narraajaa. Mitään palveluita ei löytynyt. Autollakin Hyrsylään pääsee, paras tie tulee idästä Sotjärveltä. Seuraavaksi ajoimme monttuista tietä pitkin n. 7 km Ignoilan vesivoimalaitokselle. Suomalaisten 1930-luvulla rakentama voimalaitos ei ehtinyt jauhaa sähköä kuin muutaman vuoden kun se talvisodan rauhassa oli luovutettava Neuvostoliitolle. Laitos näytti olevan toiminnassa edelleen. Energiansa vesivoimala ottaa leveästä Suojoesta jonka me ylitimme puista siltaa pitkin. Noin 100 metriä pitkä silta näytti siltä että jos autolla olisi pitänyt ylittää niin olisin avannut ikkunat valmiiksi mahdollisen uimareissun helpottamiseksi.
Alikersantti Antti Rokka eli Viljam Pylkäs tuli Väinö Linnan komppaniaan täydennysmiehenä Salmissa eikä siis osallistunut ”bunkkerilinjan puhkaisuun” rajan pinnassa. Tai oikeastaan Pylkäs oli tuolloin korpraali ja sai toisen nauhan olkapäähänsä vasta Petroskoin valtauksen jälkeen. Linna halusi tehdä lukijoille heti selväksi Rokan kyvyt ja rakensi Suojoen ylitykseen kohtauksen jossa Rokka riitelee ensin Lammion kanssa konekiväärin laittamisesta veneen keulaan ja tekee sitten ”kympin arvoista työtä” vihollisen asemien vyöryttämisessä. Todellisuudessa I/JR 8 ylitti Suojoen kaikessa rauhassa ponttonisiltaa pitkin.

Ignoilasta matka jatkui kohti Veskelystä jota ennen ylitettiin jälleen raja Suomesta Neuvostoliittoon. Samaa tietä eteni aikoinaan myös I/JR 8. Pataljoona ylitti täällä valtakunnan rajan jo toisen kerran. Ensimmäisen kerran se oli tapahtunut marssilla Salmista Orusjärven kautta Hyrsylään. Tuntemattomassa alikersantti Hietanen lausui silloin: ”Nyt juur! Täl hetkel Hietasen poika astus ulkomail.” 
Me suhautimme leveää soratietä luonnonkauniiseen Veskelykseen nopeasti. Lampien ympäröimä Veskelys on maisemiltaan todella hieno joskin päätien varressa olevat kaupat olivat valkoisina tiilirakennuksina perusneukkumeininkiä. Jätskit ja limut niistä kuitenkin sai jotka nautittiin auringon lämmittäessä.
Veskelyksestä JR 8 teki pistohyökkäyksen pohjoiseen Tsalkkiin. Tällöin kunnostautui mm. alikersantti Hietasen esikuva alikersantti Santanen. Hietanen... Santanen… hhhmmm, Väinö Linna jätti meille tulkitsijoille selkeitä vihjeitäkin. Reissua suunniteltaessa olimme yrittäneet pitkään keksiä ratkaisua jotta olisimme voineet käydä Tsalkissa. Tiekin vaikutti mukavalta pikkutieltä joka puikkelehtii lampien välissä. Olishan se hienoa ollut käydä paikalla missä Hietasen esikuva Santanen ansaitsi rautaristinsä jota ei suinkaan annettu tankin tuhoamisesta vaan konekivääriryhmän ansiokkaasta johtamisesta. Meiltä Tsalkin (n. 45 km) pisto jäi kuitenkin väliin, asian ratkaisi epävarmuus siitä saisiko Jessoilasta bensaa. Sitä emme pystyneet etukäteen selvittämään, jopa mainiosta Markus Lehtipuun Karjalan matkaoppaasta puuttui tieto asiasta.
Jätskit syötyämme suoritimme, kuten JR 8:kin, Säämäjärven ja Sotjärven välisen kannaksen puhkaisun. Ikävä kyllä puhkaisu oli tehtävä päätietä pitkin koska muita länsi-itä-suuntaisia teitä ei ole. Seuraava majapaikkamme oli Alekan pohjoispuolella pitkälle Säämäjärveen pistävässä niemessä. Matkalla sinne bongasimme, kuinkas muutenkaan, bensa-aseman Jessoilan itälaidalla. Edellä mainittu niemi on suljettu alue missä on mm. hienoja datshoja. Portinvartijan kanssa piti selvitellä jonkun aikaa proopuskoja ennen kuin letkamme sai ajella sisään kämpällemme joka oli tällä kertaa 2-kerroksinen talo. Niemi oli todella kaunis paikka, mäntymetsää kangasmaalla jonka jyrkät rinteet viettävät alas puiden välistä vilkkuvaan Säämäjärveen. Talon erikoisuus oli sauna jossa oli vain yksi laude, onneksi vastapäinen seinä oli niin lähellä että jalat saattoi nostaa sinne. Muuten kaikin puolin asiallinen majoitus. Ravintolakin paikasta löytyi, siellä nautimme illallisen ja aamiaisen.

Hyökkäysura oli välillä urainen. Kuva: Antti Eskola
Tulemajoen vanhan sillan arkut kuvattuna nykyiseltä sillalta. Kuva: propatria.fi
Kenttälounas siellä jossain. Kuva: J-P Nevalainen
Välillä "tie" katosi peltoon. Kuva: Antti Eskola
Neuvottelu ohranan kanssa majoitusalueen portilla. Kuva: propatria.fi

Päivä 3 (23.7.2017)

Aamulla karavaani starttasi jälleen liikenteeseen. Sää oli pilvinen ja sateen uhka roikkui ilmassa. Päivän ensimmäinen kohde oli Kutisman paskamotti n. 20 kilometrin päässä Petroskoin tien varressa. Perille päästyämme vettä alkoi jälleen tulla taivaalta mikä sopikin hyvin paskamotin tarinaan. Linna ohittaa paskamotin yhdellä lauseella mikä johtunee jo siitäkin että siellä taisteli JR 8:n II Pataljoona eikä Linnan ensimmäinen. Nimensä paskamotti sai siitä että siellä sotamies Lindemanin väitetään ampuneen maassa maanneen haavoittuneen sotamies Hirvosen (joissain lähteissä käytetään väärää nimeä Jyrkinen) ja sitten ryöstäneen tämän. Lindemanin kohtalona oli sitten tapauksen nähneiden miesten antama teloitustuomio. Virallinen arkistoista löytyvä tieto kertoo että ruumis oli ainakin ryöstetty, siitä sai tuomionkin Lindemanin rikostoveri. Lindeman itsehän ei ollut enää maallisen tuomiovallan ulottuvilla. Kuulustelupöytäkirjoissa ampuminen jää hieman epäselväksi. Joka tapauksessa Kutisman paskamotti vaati paljon suomalaisverta kun venäläiset pitivät siellä sitkeästi puoliaan aiheuttaen suomalaisille isot tappiot ennen omaa tuhoaan. Maastosta motin kohdalta löytyi joitain poteron oloisia kuoppia.

Aika usein Suomen sotahistoriassa törmää tapauksiin joissa mottien laukaiseminen vaati todella paljon verta. Ihmetyttää miksei tuhoamiseen käytetty enemmän raskaiden aseiden tulta tai sitten yksinkertaisesti olisi voinut vain odottaa ruuan loppumista motitetuilta. Tietysti mottien vartioiminen olisi sitonut joukkoja joita tarvittiin hyökkäyksen edistämiseen, Kutismassakin oli kiire kohti suurta tavoitetta Petroskoita.

Kutismassa teimme U-käänöksen ja ajoimme märkää asvalttia pitkin takaisin Sänkäjoelle, JR 8:n taistelupaikkoja sekin. Tarkoituksemme oli kääntyä joen kohdalta etelään pienille sorapoluille kohti etelää ja Prääsää. Kysymysmerkkinä reitillä oli rautatie johon törmäsimmekin heti kohta päätieltä poistuttuamme. Tasoristeystä ei ollut saati alikulkua tai siltaa. Jalkauduimme tutkimaan ylitysmahdollisuuksia. Raiteita oli toisaalta vain yksi että kyllähän siitä olisi miehissä pyörä kerrallaan nostettu yli mutta jos pikajuna osuisi paikalle juuri silloin…
Näkyvyys oli huono ja vaikka vahtimiehiä olisi laittanut kauemmaksi radan varteen niin olisi voinut kiire tulla. Yksi juna siinä ohi menikin kun pähkäilimme tilannetta. Tiestä radan takanakaan ei ollut varmuutta, sekin voisi päättyä umpikujaan ja sitten saisi pyörät nostella uudestaan palatessa. Tyypillinen reitinvalintatilanne Venäjällä. Umpikuja radan takana olisi saattanut meidät bensapulaankin joten teimme ratkaisun ajaa päätietä takaisin Jessoilaan ja tankille.

Täysillä tankeilla oli taas mukava ajella leveätä soratietä Jessoilasta etelään. Ensimmäinen vastaan tullut kylä oli Korza jossa oli muutamia todella hienoja ja koristeellisia karjalaistaloja joskin parhaat päivät olivat jo kaukana takanapäin. Seuraava kylä oli Ruptsoila josta JR 8 aloitti pitkän suokoukkauksensa jota Linnakin kuvaa kirjassaan. Leveätä nopeaa soratietä matka jatkui etelään kunnes saavutimme A121-tien jota pitkin lähdimme itään kohti Prääsää jonka edustalta löytyi kohtuullinen lounaspaikka. Täysin vatsoin teimme piston Prääsän eteläpuolelle missä vanhan tienpohjan varrelta löytyivät ”Kolmannen ratkaisevan” kolhoosin pellot. Muuta ei kolhoosista ole jäljellä. I/JR 8 valtasi ”Kolmannen ratkaisevan” 10.9.1941, taistelussa kunnostautui mm. alikersantti Linna joka palkittiin ”pelottomuudestaan ja neuvokkuudestaan ” 1. luokan Vapaudenmitalilla (Vm 1). Poikkeuksellisesti Linna sai Vm 1:n suoraan, yleensä edellytettiin että Vm 2 oli ansaittu ensin. Linna nimitti kirjassaan Vapaudenmitaleita ”harrastusmerkeiksi”, siksi paljon niitä pataljoonassa jaettiin. Mutta ei niitä turhaan jaettu, varusmiesyksikkönä I/JR 8 oli komentajille taisteluvoimainen osasto jota heitettiin kuumiin paikkoihin tuon tuostakin. Divisioonan reserviläisyksiköt pääsivät helpommalla.

Prääsän nurkilta niin JR 8 kuin mekin suuntasimme kohti suurta tavoitetta, Petroskoita. Tien varrella JR 8 kävi monet taistelut mutta niin Linna kuin mekin ohitimme mm. Matrossan, Puolivälin ja Vilgan heittämällä. Ideamme oli mennä pudottamaan kantamukset Petroskoin majapaikkaamme ja sitten jatkaa vielä yhteen kohteeseen kaupungin liepeillä. Ennen hotellia kävimme kuitenkin Petroskoin pohjoisreunalla olevalla vanhalla lentokentällä jonka takaisilta kukkuloilta JR 8:n miehet ensimmäisen kerran näkivät ”isänmaan aamunkoitteessa loistelevan Petrosavoskin missä vinski poika jo ryöstää täyttä päätä”. Linna kuvaa taitavasti miten vähän kaupungin saavuttaminen merkitsi tavalliselle rivisotilaalle jonka mielessä päällimmäisenä asioina pitkäksi venyneessä sodassa olivat ruoka, lepo ja täit joista yhtä Rahikainen piti liekanarussa, ”Oskar on nimeltään”. Rahikaisella oli muuten myös selkeä esikuva, sotamies Rummukainen Liperistä. Molemmat naistenmiehiä. Oikean elämän Rummukainen oli kesällä 1942 Helsingissä hampaita laittamassa kun sai arestirangaistuksen tuotuaan kadulta tuntemattoman naisen yöksi majoituspaikkaan.
Hotellimme Petroskoissa oli Park inn by Radisson aivan kaupungin rautatieaseman vieressä. Nyt jälkeenpäin netistä katsottuna hotelli tuntee nimen ”Piter Inn” eli Radisson näyttää luopuneen hotellitoiminnasta Petroskoissa. Mopot oli helppo jättää vartioituun parkkiin. Sisään kirjautuminen otti sen verran aikaa että päätimme ripustaa virta-avaimet (ja kicksit) naulaan ja tutustua kävellen kaupunkiin. Kelikin oli mukavan ”kesäinen”: 10 astetta lämmintä, ajoittaista sadetta ja kylmä tuuli. Löysimme hallintoaukion jossa suomalaiset pitivät kaupungin valtausparaatin. Setä Lenin patsastelee edelleen keskellä aukiota. Suomalaisten valtakaudella jalustalla oli tykki. Isoa viinasammiota emme löytäneet, muutaman litran olutsammioita kuitenkin. Veerukan tanssiesitykset jäi myös näkemättä kun parkkeerasimme Karelskaja Gornica -ravintolaan upeasti entisöidyn Severneja-hotellin vastapäätä. Tilaamani karhunliha-annos oli pettymys, kontiota sai pureskella tosissaan. Vaan eihän se karhun vika ole jos se vanhetessa sitkistyy, olis Rahikainen sanonut. Muuten viihtyisä ravintola ja seurakin parasta mahdollista. Aterian jälkeen ylen sankiat prihat olivatkin valmiita yöpuulle. 

Radanylitystä pohtimassa. Kuva: propatria.fi
Tyypillinen venäläiskylä kuvattuna Mangan tsasounan tornista. Kuva: propatria.fi
Siellä se Petrosavoski loistelee isänmaan aamunkoitteessa. Kuva: propatria.fi
Setä Lenin katselee eteerisesti kaukaisuuteen. Suomalaiset miehittäjät eivät tuhonneet vanhan vallan symboleita vaan setä Lenin purettiin nätisti paloihin miehityksen ajaksi. Kuva: propatria.fi
Petroskoin majapaikkamme iltavalaistuksessa. Viereinen rakennus on rautatieasema. Kuva: propatria.fi

Päivä 4 (24.7.2017)

Hyvän hotelliaamiaisen jälkeen karavaani starttasi taas seuraavaan kohteeseen paitsi Tuomo joka otti suunnaksi lännen ja Suomen. Me muut puikkelimme aamuruuhkan läpi kohti Lohijärven hylättyä ohjustukikohtaa. Sorabaanan jälkeen päästiin pienelle polulle jonka läpäisemiseksi jouduttiin tekemään myös metsurin töitä. Perillä odotti ohjussuojat ja pannukahvit, aurinkokin paistoi. Teeman kannalta tämä päivä oli siirtymäpäivä, matka jatkui etelän suuntaan läpi suomensukuisten vepsäläiskylien. Matkalla nähtiin muutama hieno talo joista Soutjärven vepsäläismuseo oli komein. Ruokapaikkaa ei taaskaan löytynyt, Soutjärvellä tosin oli stolovaja eli ruokala mutta sekin oli suljettu. Eväiden voimalla ajoimme seuraavaan majapaikkaamme Shtshelikin eli Kallion kylässä sijaitsevaan majoituslaitokseen jossa saimme sekä ruokaa että saunan. Paikka oli kaikin puolin asiallinen, saunakin OK ja varustettu jopa uima-altaalla. Ääniselle avautui hieno näkymä mutta järvi oli liian kaukana pulahtamista ajatellen. Pihalla seisovien veneiden varustuksesta päätellen paikka oli erityisesti kalastusta harrastavien suosiossa. Iltapalaksi Seppo tarjoili savuporoa, jo perinteeksi muodostunutta reissuherkkua.

Läpi murrosten etenimme kohteeseen... Kuva: J-P Nevalainen
... mutta vihollinen oli ehtinyt tyhjentää tukikohtansa. Kuva: propatria.fi
Taistelupari valmiina uuteen tehtävään. Kuva: Antti Eskola
Sisäkuva Kallion majoituksestamme. Kuva: Timo Pölönen

Päivä 5 (25.7.2017)

Tänään päästäisiin taas teemaan kiinni Syvärin eteläpuolella. Lyhyt hurautus Syvärinniskalle jossa tarkastimme ensin suomalaisten rakentaman Vepsän lukon linnoituksen. Massiivinen kallioon louhittu ja betonilla varustettu linnoitus jonka päältä avautuu hienot näkymät Syvärille, Äänisen eteläpäähän ja vastarannan laivalaitureihin. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka vaikka ei Tuntemattomaan liitykään. Sitten lossille joka kuljettaa ajoneuvoja pientä maksua vastaan n. 300 metriä leveän Syvärin yli. Vain lossin toisessa päässä oli ajoramppi, matkalla paatti kääntyi ja vastarannalla autot peruuttelivat ulos. Näin se venäläinen logistiikka toimii! Syvärin vastarannalla on isohko kylä (Vosnesenje) jossa kauppapalvelut ja bensa-asema. Syvärin eteläpuolisiin kohteisiin kuului Goran Kaljukukkula, Miljoonalinnake ja paikka jossa Rokka niittasi vihollisosaston lumiselle pellolle. Näistä perille pääsimme vain Miljoonalinnakkeelle joka oli kävelymatkan päässä päätieltä. Linna käyttää kirjassaan Miljoonasta sen oikeaa nimeä. Kukkulalla on edelleen helposti erotettavissa juoksuhaudat ja asemat. Paras vierailuaika tosin olisi toukokuu jolloin kasvillisuus ei vielä peitä maisemaa niin paljoa.

Gora ja Rokan ampumispaikka olivat kilometrien pituisten metsäteiden päässä. Sateisen kesän jäljiltä tiet olivat yhtä liejua ja uima-allasta. Ajelimme niitä kuitenkin jonkin matkaa, kuka pitemmälle kuka lyhyemmälle, mutta aikataulu ei antanut myöten tetsata perille asti. Linna osallistui molempiin tappeluihin, sekä Goraan tammikuussa 1942 että nk. kelirikkotaisteluihin (tiedämme nyt mitä nimi tarkoittaa :-) huhtikuussa 1942 jolloin Rokka käytti konepistooliaan mestarillisesti. Montako vihollista oikeasti jäi hangelle, siitä voit lukea lisää täältä.

Päivää oli vielä jäljellä joten kävimme katsastamassa Juksovan kylän. Hieno paikka kaksine kirkkoineen ja järvinäkymineen. Kylässä ei palveluita mitä nyt joku ystävällinen rouva riensi avaamaan meille vanhemman (rakennettu 1493) kirkon oven jota pääsimme ihastelemaan näin myös sisältä.
Seuraava reittipiste oli Podporoze eli suomalaisittain Syvärin kaupunki tai Koskenala. Kaupungin edustalla kävimme bongaamassa yhden suomalaisten rakentaman betonibunkkerin. Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin niin suomalaiset rakensivat massiivisen, ja vähemmän tunnetun, linnoitusjärjestelmän Syvärin eteläpuolelle. Siis yli 100 kilometriä vanhan valtakunnan rajan eteen. Mutta sanoihan se Marskikin päiväkäskyssään heinäkuussa 1941: ”… suuri Suomi väikkyy edessämme...” ja ”Sotilaat, …, teidän tekonne luovat Suomelle suuren, onnellisen tulevaisuuden.” Alemmat johtajat eivät olleet yhtä hienovaraisia vaan puhuivat suoraan Suur-Suomesta.

Podporozen nähtävyyksiin kuuluu Syväriin vuonna 1951 rakennettu vesivoimala. Sen nähtyämme ja syötyämme Pasin jo vuosia aiemmin tiedustelemassa ravintolassa siirryimme rantatietä kohti seuraavaa majoituspaikkaa Mandrogia. Leveä soratie kiemurteli Syvärin vartta ohi suomalaisfirma Metsän isojen tilusten. Perillä asiaan kuuluva ”njet ponimoi” -keskustelu puomimiehen kanssa, proopuskojen kahistelua, puhelinsoitto jne. ja lopulta puomi nousi. Päärakennuksen edessä meitä odottikin sitten englantia puhuva rouva jonka kanssa selvisimme jo paremmin. Syvärin rannassa sijaitseva Mandrogi on rakennustyyliltään erikoinen turistikylä joka on tarkoitettu pääasiassa Syvärin jokilaivoilla risteileville turisteille. Majoituimme päärakennukseen kahden hengen huoneisiin. Paikan ravintolaan saimme tuhlattua lähes yhtä paljon rahaa kuin majoitukseen eli noin 30 euroa per nuppi. Sillä sai alkuruoat, normaalit ruokajuomat :-) ja ravintolan takapihalla grillattua herkullista saslikia. Pöytäseuraksemme tuli hyvää englantia puhunut ystävällinen venäläismies joka työskenteli Konecranesille.
Saunaan emme tällä kertaa päässeet vaikka niitä oli paikalla kolme mutta kaikki varattuja. Näillä reissuilla yritetään jokaisen ajopäivän päätteeksi päästä saunaan. Mikäs sen mukavampaa kuin kerrata päivän kokemukset ja kommellukset saunan lämmössä samalla kun luut ja ytimet varaavat lämpöä seuraavan päivän sattumuksiin.

Vepsän lukon "pään" sisällä. Silmät tuijottavat herkeämättä Syvärille. Kuva: J-P Nevalainen
Kelirikkotaistelut käytiin huhtikuussa 1942... (SA-kuva)
... ja uudestaan heinäkuussa 2017. Kuva: J-P Nevalainen
Kummallakaan kerralla kaveria ei jätetty. Kuva: Antti Eskola

Päivä 6 (26.7.2017)

Mandrogissa maksaminen onnistui luottokortilla joten kahisevat voitiin säästää myöhempään vaiheeseen. Tuntuikin että sitä kului enemmän kuin aikaisemmilla matkoilla. Johtui pitkälle siitä että olimme nyt enemmän ”ihmisten ilmoilla” ja oli ylipäätänsä tarjolla paikkoja joissa pystyi rahaa käyttämään.
Edellisvuoden reissulla ei ollut paljon tuhlaamisen mahdollisuuksia.

Mandrogista ajoimme ”linjatietä” pitkin kohti Syvärin voimalaa, siis sitä joka oli toiminnassa jo vuonna 1941. Voimala ei ole JR 8:n taistelupaikkoja mutta kun osui reitille niin olihan se bongattava. Kohta voimalan jälkeen ylitimme asemasodan rintamalinjan matkalla kohti Lotinanpellon kaupunkia joka pysyi venäläisten hallussa koko sodan ajan. Käynti tankilla ja siltaa pitkin Syvärin pohjoispuolelle. Taas oli asvalttia ajettu riittämiin mutta nyt käännyimme pikkupolulle kohti Syvärin luostaria. Mukavan hiekkapätkän jälkeen saavuimme turisteja kuhisevalle luostarille. Tutkailimme mestat ulkoapäin ja hienoiksi totesimme, ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Sota-aikana paikalla toimi mm. suomalainen kenttäsairaala. Kahvilassa nautitun välipalan jälkeen suuntasimme kohti Kuuttilahtea, Syvärin umpiperähaaraa lähellä Laatokkaa. Noin 20 kilometrin nopean sorapyrähdyksen jälkeen törmäsimme vartioimattomaan puomiin Kovkenitsyn kylän jälkeen. Kartturi JP sai kyläläisten kanssa sen verran kommunikoitua että alue on luonnonsuojelualue jonne ei moottorivehkeillä ole asiaa. Sinne jäivät puomin taakse reissun viimeiset JR 8 -kohteet ja mukavat ajopolut mutta tämmöistähän se mopoilu Venäjällä on, lopulliset reitit muotoutuu vasta paikan päällä. Ei muuta kuin isoa tietä takaisin. Luostarin ohi ja vielä isommalle tielle jolta kuitenkin käännyttiin soralle Mäkriän kohdalta. Leveä sorabaana toi meidät Pisin kyläidylliin jonka jälkeen olimme samaisen luonnonsuojelualueen pohjoisreunassa. Pisin kautta kulki asemasodan aikana rakennettu PSS-asema (Pisi-Saarimäki-Sammatus) jossa taisteltiin kesän 1944 peruutusvaiheessa. Linnoitusketjuun kuului kymmeniä betonibunkkereita ja panssariesteitä. Suomalaiset olivat kuitenkin jo kesällä 1944 siirtäneet ison osan Syvärin joukoista ratkaisunäyttämölle Karjalankannakselle eikä vähillä voimilla ollut mahdollisuuksia pysäyttää punakonetta PSS-linjalle.

Jälkiviisaana voisi kysyä miksi asemasodan linnoitusrakentamisen painopiste oli kaukana Syvärillä eikä Karjalankannaksella josta oli lyhyin matka syvemmälle Suomeen. Käytännössä Syvärin linnoitteet jäivät hyödyttömiksi kun taas Karjalankannaksella ne olisivat säästäneet paljon verta.

Lainkuuliaisina motoristeina jätimme mopot luonnonsuojelualueen rajalle ja kävelimme n. 200 metriä tietä pitkin PSS-linjalle. Paikalta löysimme juoksuhautoja, märkään lettoon pystytettyjä puunippuja jotka toimivat panssarivaunuesteinä ja jopa yhden betonibunkkerin. Auringon paistaessa matka jatkui kohti Laatokan rantaa. Tie pieneni niin kuin toivottiinkin. Kohta oli edessä arveluttava silta josta en ainakaan omalla autolla olisi ajanut. No me kevyet ja hoikat motoristit siitä päästelimme pienen tuumailun jälkeen. Yhden pyörän sivulaukkuun osunut sillankaide nappasi nurin mutta onneksi vain sillalle. Alas kivikkoon olisi ollut reilu pari metriä ja jälki tuhoisampaa.

Kävimme Laatokan koillisrannan hienoilla hiekkabiitseillä jo vuoden 2015 reissulla ja silloin jäi harmittamaan ettei tullut ajettua vesirajaa pitkin Born to be Wildia kuunnellen. Nyt paikkasimme puutteen auringonpaisteessa ja Laatokan välkkyessä edessämme silmän kantamattomiin. Tai kuka paikkasi ja kuka ei. Itse juutuin hiekkaan saman tien. Kevyemmät pyörät (ja miehet) päästeli pidemmälle mutta joutuivat sitten luovuttamaan kun raskaampi osasto suti itseänsä vain syvemmälle. Parin vuoden takainen muistikuva oli että hiekka on kiinteämpää, ehkä se siellä olikin missä silloin rannassa käytiin. No, vielä joskus…
Pyörät ylös ja sopan keittoon. Paikalta löytyi sopivasti retkipöytä ja maisema Laatokalle oli kerrassaan upea. Lounasta lopeteltaessa oli mustien pilvien rintama saavuttanut asemamme ja kohta vettä tuli kuin Esteristä. Laatokan rannan suuntaisen tien pohja oli kuitenkin kiinteä joten sade haittasi vain näkyvyyttä. Ja kun vastaantulevaa liikennettä ei ollut niin siitä näkyvyydestäkään ollut niin väliä. Seuraava matkasuunnitelman kysymysmerkki oli, yllätys yllätys, silta Alavoisissa. Satelliittikuvissa silta näytti hyvältä mutta jostain syystä Yandex ei reitittänyt sillan kautta. Syy selvisi paikan päällä, silta oli kävelysilta jonka molemmissa päissä oli matalakynnyksiset portaat. Jäljet paljastivat että joku oli siitä mönkkärillä ajanut. Paikalla olevat pikkupojatkin olisi siitä mopoillaan kurvanneet jos sellaiset olisivat omistaneet. Silta säästi meiltä 10 km ja kun se kesti tunnustelijaksi lähetetyn porukan raskaimman kombinaation (Pasi+bokseri) niin muutkin hurauttelimme siitä yli. Sadekin taukosi välillä. Seuraava pysähdys pidettiin Tuuloksen suomalaisen kenttähautausmaan muistomerkillä jossa kerrotaan paikalle haudatun 57 sankarivainajaa. Ei tosin JR 8:n miehiä jotka taistelivat pohjoisempana.

Matka jatkui Salmiin, meille tuttuun paikkaan. Uutta oli kuitenkin se että paikan bensa-asema oli suljettu, kenties pysyvästi. Yksi kohde oli vielä kartalla tälle päivälle, nimittäin Kauniskankaan tie joka kulkee itä-länsisuuntaisena Salmin pohjoispuolella. Matkalla sinne katsastimme Iso-Jukan sähkölaitoksen joka jo suomalaisaikana muutti Tulemajoen vesivirtausta sähköksi. Laitoksen patosiltaa on sotilaat käyttäneet kulkutienä mennessä ja tullessa. Mukavaa metsätietä pitkin ajelimme nimensä veroiselle Kauniskankaalle, tosin heinäkuussa 1944 tiellä tapahtui vähemmän kauniita asioita JR 44:n vetäytyessä tietä pitkin. Linnahan ei itse osallistunut enää kesän 1944 taisteluihin vaan oli kouluttajana koti-Suomessa. Vanhoja taistelutovereita haastattelemalla löytyi kuitenkin ainekset peruutusvaiheen kuvaukseen. Todennäköisesti hän on kuullut Tampereella myös muiden hämäläisyksiköiden, kuten JR 44:n, vaiheista.
Tuntemattoman everstiluutnantti Karjulan viittaa on usein sovitettu everstiluutnantti Otto Liliukselle joka haavoittui 5.7.1944 Tulemajoella. Muistattehan Karjulan joka ampui ”Inariin susia naimaan” menossa olleen sotamies Viirilän ja haavoittui sitten itse kuolettavasti viholliskranaatista. Tiettävästi Lilius ei kuitenkaan ampunut ketään vaikka välillä tehostikin viestintäänsä heiluttelemalla kädessään pistoolia. Todennäköisesti Karjulankin hahmo, niin kuin monet muutkin Tuntemattomassa, on saanut vaikutteita muistakin henkilöistä. Hermoheikkoja upseereitahan rintamalla riitti, jatkuva valvominen ja linjojen toistuva pettäminen kiristi hermot äärimmilleen.
Kauniskankaalta olisi ollut mukava ajaa pois Likolammen kautta mutta rautatie oli siellä katkaisemassa tietä joten jouduimme palaamaan tulojälkeä pitkin. Viimeisillä bensahöyryillä saavuimme Pitkärantaan jonka eteläreunalla on bensa-asema, ei kovin moderni mutta pumput toimivat. Saunaan ja grillailut hieman pidemmän kaavan mukaan viimeisen illan kunniaksi.

Venäjän syrjäteiden sillat ovat aina arvoitus joiden olemassaolo ja kunto selviää vasta paikan päällä. Kuva: propatria.fi
Maihinnousu Laatokalla. Kuva: Antti Eskola
Kauniskankaan tie Likolammen itäpuolella. Näillä kohdin kaatui 5.7.1944 hämäläisen JR 44:n komentaja eversti Elomaa. Kuva: propatria.fi

Päivä 7 (27.7.2017)

Kotimatkapäivä. Ennen lähtöä luettiin vielä reissun loppusanat. Velikullat kuuntelivat ne hyväntahtoisen auringon katsellessa meitä. Sitten taas tien päälle, osa suuntasi Niiralaan rajan ylitykseen ja osa paineli Sortavalan kautta Svetoon. Kiva mutkatie muuten Sortavalasta etelään. Uusi asvaltti päällä, katupyöräilijöille mukava pätkä. Kotipihassa mittariin oli kertynyt 2472 kilometriä. Toisin kuin JR 8:n miehet, me selvisimme reissusta ilman vammoja vaikka kaatumisia tulikin, osan kohdalle useampikin. Materiaalitappioina menetettiin rengas, peili, akku, muita pienempiä osia ja tietty naarmuja sekä pieniä kolhuja.

Paloaukealta Svetoon. Kuva: Antti Eskola

Lopuksi

Tämä järjestyksessään Motorus-reissu nro 4 oli hieman erilainen kuin aikaisemmat. Yöpaikka vaihtui päivittäin minkä takia kaikki kamat oli pidettävä koko ajan mukana ajossa. Aikaisempina vuosina oli ollut ainakin jokunen peräkkäinen yö samassa paikassa mikä mahdollisti päiväajoja kevyessä varustuksessa. Jälkimmäinen tapa on parempi mutta nyt oli kilsoja niin paljon että yhden, kahden tai kolmenkaan paikan taktiikalla ei vaan olisi voinut käydä kaikissa paikoissa. Samasta syystä asvalttikilometrejä tuli melko paljon. Sorakilometrejä vähensi myös sateinen kesä joka oli muuttanut tiet varsinkin Syvärin eteläpuolella liejuksi. Kyllähän niistä ainakin osa porukasta olisi läpi ajanut mutta aikatauluhaaste on nopeasti käsillä. Viime kerrasta olimme sen verran viisastuneet että nyt vältimme ylipitkät ajopäivät ja jätimme illoille hyvin aikaa syömiseen, saunomiseen ja rentoutumiseen. Majapaikat oli hyvää tasoa mikä mahdollisti mukavat illat ja palauttavat yöunet. Mutta tärkeintähän näillä reissuilla on porukka, kiitos taas äijät!

Ensi vuonna… vahvimmilla nyt ”Lauri Törni Tour” mikä veisi meidät mm. Seesjärven maisemiin. Samalla voisi kurkata Karhumäen, Poventsan, Maaselän kannaksen ja palan Äänisniemeä. Monta hienoa pätkää ajettavaksi ja legendaarista paikkaa koluttavaksi. Kohtahan se on taas kesä!

© 2017 Sukututkimus Propatria ja Juha Vuorinen