Moottoripyörillä Rukajärvelle 2016 - matkakertomus


Taas oli aika lähteä joka vuotiselle moottoripyörämatkalle itärajan taakse. Ensimmäinen reissu tehtiin 2014 Karjalan kannaksen maisemiin ja vuoden 2015 matka suuntautui Laatokan pohjoispuolelle. Kantavana ajatuksena on ollut yhdistää matkaenskailua ja sotahistoriaa, unohtamatta mukavaa yhdessäoloa maisemissa joihin turistit eivät juurikaan eksy.
”Motorus”-porukka kerättiin alkujaan netissä ja on pysynyt vuodesta toiseen samana. Parin estyneen jäsenen tilalle otettiin tänä vuonna mukaan yksi uusi mies. Yhteensä reissuun oli lähdössä 8 kuskia ympäri Suomea. Alkujaan toisilleen tuntemattomista miehistä oli hitsautunut kahden reissun aikana toisiinsa luottava ajoseurue jonka kanssa oli jälleen helppo lähteä ”sinne jonnekin”. Omat ajotaitoni ja kalustoni (Honda Transalp) soveltuvat huonosti maastoihin joihin Venäjällä aina joudutaan mutta tässä porukassa mahdotonkin muuttuu mahdolliseksi.
Tämän vuoden matkakohteeksi oli pitkän harkinnan jälkeen valikoitunut legendaarinen Rukajärven suunta jonne suomalaiset etenivät jatkosodan alussa 1941. Matkaa oli suunniteltu pitkin talvea Rukajärven suunnan historiayhdistyksen (RSHY) aktiivien ystävällisellä avustuksella. Siitä iso kiitos Tenho Tikkaselle, Ari Komulaiselle ja Jari Kärkkäiselle.

 

Päivä 1 (20.7.2016)
Espoo-Kontiolahti 460 km

Siirtymäpäivä. Rukajärven suunta on kaukana, ja vielä kaukaisemmaksi sen tekee harvat rajanylityspaikat. Kuhmon korkeudella oleville pelipaikoille oli kierrettävä pohjoisesta Vartiuksen rajanylityspaikan kautta ja sitten pudoteltava takaisin etelämmäksi. Mutta ensin oli saatava porukka kasaan. Kokoontumispaikaksi oli suunnistajamme J-P tarjonnut kotiaan Kontiolahdella. Oma matkani alkoi Espoosta katsastuskonttorin kautta josta oli haettava rekisteriote mukaan, ilman sitä ei rajanylitys onnistuisi. Pikaviisumikin oli tullut 2 päivää aikaisemmin joten tarvittavat proopuskat oli siten kasassa. Edessä oli 460 km tylsää jurnuttamista pitkin suoraa asfalttitietä mutta silti suupielet venyivät korvia kohti, siksi pitkään oli matkaa ja ajokavereiden jälleennäkemistä odotettu. Ensimmäinen pysähdys oli Vierumäen Matkakeitaassa josta matka jatkui Antin ja Urpon kanssa Kontiolahdelle jonne länsirannikolta saapuivat myös Seppo ja Timo. Isäntä J-P:n saunassa turistiin mukavia ja yöpalaksi grillattiin makkarat. Niistä osasikin nauttia kun kokemuksesta tiedettiin että rajantakaisia kyrsiä ei mielellään popsi. Aikaisin maaten sillä seuraavanakin päivänä kilometrejä riittäisi.

 

Päivä 2 (21.7.2016)
Kontiolahti-Kostamus 340 km

Pilvipoutaisessa aamussa 4 Kotaria, yksi BMW ja allekirjoittaneen ”Transu” starttasivat Kontiolahdelta kohti Rukajärven tietä. Sehän alkaa Lieksan asemalta. Tälle päivälle oli jo merkattu nähtävää. Ensimmäinen pysähdys oli Enosta muutama kilometri pohjoiseen Törnin-Männistön asekätköllä. Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni kätki tänne asealiupseerinsa Männistön kanssa sodan jälkeen joitakin aseita mahdollista myöhempää käyttöä varten, joukossa oli myös Törnin jääkäreihin kuuluneen presidentti Mauno Koiviston käyttämä pikakivääri mallia ”Emma”. Kätkö ei kuulunut varsinaiseen Rukajärvi-teemaan mutta kun sattui matkan varrelle niin olihan se bongattava.

Matka jatkui Lieksan asemalle josta varsinainen Rukajärventie alkaa. Asemalla muuten RSHY järjestää teemaan liittyviä näyttelyitä. Rukajärventie oli suomalaisen 14. Divisioonan hyökkäysväylä Neuvostoliittoon jatkosodan vuonna 1941, se oli ainoa länsi-itä-suuntainen tie Lieksan suunnalta Karjalan korpeen kauaksi Rukajärvelle. Mainittakoon että tässä tarinassa mainituilla Ruka-alkuisilla paikannimillä ei ole mitään tekemistä Ruka-nimisen laskettelukeskuksen kanssa. Matkaa Lieksasta Rukajärvelle kertyy n. 240 kilometriä jota pitkin kaikki liikenne ja huolto kulki rintamalinjoille. Suomen puolella tiestä on vain ensimmäiset 44 kilometriä päättyen rajapuomiin Kivivaarassa. Sinne suhauttelimme seuraavaksi. Matkalla pysähdyttiin Jukolan motissa jossa sijaitsi 14. Divisioonan huolto- ja koulutuskeskus. Nyt siellä on RSHY:n ylläpitämä kaikille avoin iso hirsinen kota ja opastauluja. Muutama kilometri eteenpäin saavuttiin Änäkäisen talvisodan aikaiselle puolustuslinjalle. Tietä pitkin on siis hyökätty molempiin suuntiin, talvisodassa venäläiset länteen ja vajaat kaksi vuotta myöhemmin jatkosodassa suomalaiset itään. Änäkäisessä olisi ollut paljonkin nähtävää mutta kun ei kuulunut teemaan ja matkaakin oli reilusti jäljellä niin vilkaisimme vain pintapuolisesti.

Rukajärven tien Suomen puoleinen osuus alkaa Lieksan asemalta ja jatkuu... (Kuva: Timo Pölönen)
... Jukolan motin ohi... (Kuva: propatria.fi)
... päättyäkseen Kivivaaran rajapuomille. (Kuva: propatria.fi)

Änäkäiseltä 9 kilometrin päässä tultiin rajapuomille johon matka tyssäsi. Varsinainen raja jäi 800 metrin päähän. Siellä toisiaan tuijottelevat suomalainen sini-valko- ja venäläinen puna-vihreä-raidalliset rajatolpat eivät näkyneet puomille asti. Paikalla sattui olemaan myös mukava rajavartija joka ei suostunut meitä käyttämään tolpilla, rajavyöhykkeelle kun ei ole asiaa ilman etukäteen haettuja lupia.

Heinäkuun 4. päivänä vuonna 1941 majuri Majewskin komentama Jalkaväkirykmentti 10:n I pataljoona (I/JR 10) nosteli puomit sivuun ja aloitti etenemisen kohti 36 kilometrin päässä olevaa Repolaa. Nyt meidän oli samaan paikkaan päästäksemme kierrettävä Vartiuksen, Kostamuksen ja Lietmajärven kautta liki 400 kilometrin lenkki. Kyllä kävi mielessä että voisko raja olla ylitettävissä useammasta kohtaa. Rajavartija neuvoi meille kuitenkin että ensimmäinen tie (Utriaisvaarantie) oikealle eli pohjoiseen on läpiajettavissa Kuhmon suuntaan. Garmin ei tiennyt asiaa vaan olisi kierrättänyt kauempaa. Siitä sitä sitten ajeltiin pitkin rajavyöhykkeen takarajaa, kokeneet sorakuskit kärjessä ja hitaampi osasto seuraili perässä. Kohta taivaalta tuli vettä ja sadeasuja vedettiin päälle. Ennen Kuhmoa piipahdimme Saunajärvellä Niskan mottialueella. Venäläisten (hauta)muistomerkki parkkilevikkeellä kertoo siellä omaa synkkää tarinaansa. Niskan motissa venäläiset pitivät puolensa epäinhimillisissä oloissa talvisodan loppuun asti. Allekirjoittanutta hämmensi alueella olleet entisöidyt puolustusasemat jotka olivat niin lähellä jokea ettei siihen väliin mitään mottia olisi enää mahtunut. Selitys lieneekin se että asemat oli kaivettu vasta myöhemmin välirauhan aikana.

Matka jatkui nyt Jyrkänkoskelle (14 km Kuhmon eteläpuolella) mihin on kerätty talvisodan tapahtumiin liittyvää materiaalia ja esineistöä. Jyrkänkoskella ryhmä täydentyi kahdella miehellä kun Markku Hussellaan ja Tuomo AfricaTwinillään kurvasivat paikalle. Pirteä 83-vuotias kuhmolainen opasteli meitä Kuhmon rintaman tapahtumiin herkullisilla tarinoillaan. Kuhmossakin olisi sotanähtävää oman reissun verran, tai ainakin yhdistettynä Suomussalmeen siellä menisi helposti useampi päivä. Ehkä jonain vuonna, nyt otettiin vain pintaraapaisu ohiajaessa. Jyrkänkosken oppaalta opimme myös uuden sanan ”hyvälistö” joka otettiinkin heti vakiokäyttöön.

Päivä alkoi olla jo pitkästi ohi lounasajan joten suuntasimme Kuhmoon, kaupunkiin jossa hyvälistö oli kuuntelemassa kamarimusiikkia. J-P keulassa kahdeksan pyörän letka taittoi matkan nopeasti ja parkkeerasi huoltoasemalle jossa tankattiin pikaruokaa ja bensaa.
Näillä reissuilla ruokailuvälit tahtovat välillä venyä, varsinkin Venäjällä on mahdoton tehdä pitäviä aikatauluja teiden arvaamattoman kunnon ja palvelujen puuttumisen takia. Siksi jokaisella pitää olla mukana pähkinöitä, suklaapatukoita tmv. jotta energiaa saa tankattua nopeasti. Sama pätee juomisiin, vettä pitää aina olla mukana. Hyvin on kaikki aina pitänyt nälkäkiukkunsa kurissa!

Kuhmosta ajeltiin hyväkuntoista tietä Vartiukseen. Autioita ovat rajaseudut niin Suomessa kuin Venäjälläkin, kymmenien kilometrien matkalla ei välttämättä näe yhtään taloa. Rajanylitys sujui rutiinilla, migraatiolappunen ja tulliselvityslomake oli täytetty jo etukäteen Kontiolahdella. Tarvittavat leimat passiin ja papereihin, tullimiehen nimellinen kurkistus laukkuihin ja yli rajasta. Porukka kasaan ja rahanvaihto rajalla olleessa kioskissa. Vaihtokurssi on aina parempi rajan tuolla puolen. Pieniä suomalaisittain epävirallisen näköisiä ”rahanvaihtokiskoja” ei tarvitse pelätä, aina niissä on homma toiminut moitteetta. Matka jatkui kohti Kostamusta, kaupunkiin asti emme kuitenkaan ajaneet vaan käännyimme muutama kilometri aikaisemmin lomakylä Fregatin (30 km rajalta) pihaan. Matkalla kaivettiin vielä kerran passit esiin Venäjän rajavyöhykkeen takarajalla. Kohtelias rajamies veti kättä lippaan ja riisutti meiltä kypärät passikuvan tarkastamisen ajaksi. Paikka toi mieleeni Berliinin muurin, oli aitaa ja hiekkavyöhykettä aidan vieressä.

Fregatissa meillä oli etukäteen varattu paritalon puolikas missä kaikille kahdeksalle oli punkat, vesivessa, sauna ja pitkä pirtinpöytä. Suihkujakin oli peräti kolme joiden lämpötilaa piti säätää yhtä aikaa kun yhden suihkun säätäminen vaikutti kaikkiin muihinkin. Lomakylän talot oli puoliksi maalaamatta ja kosteiden tilojen työt ei taatusti läpäisisi suomalaisia normeja. Eli perusmeininkiä Venäjällä. Vuodevaatteet olivat kuitenkin puhtaat ja tilat muutenkin siistit. Iltapalaksi syötiin hotellin ravintolassa lämpimät ruuat ja ostettiin parit Baltikat saunajuomiksi. Alkoi taas totuttelu ruplien käyttöön ja käsillä puhumiseen. Venäjän matkailu on eksoottista, harvoin löytyy yhteistä kieltä paikallisten kanssa, englantia osaaviin törmää harvemmin kuin suomea puhuviin joita niitäkään ei ole montaa tullut vastaan. Aina sitä on jotenkin yhteisymmärrys löydetty ja ruuat, juomat ja majoitukset saatu hoidettua. Haastavampia tilanteita varten meillä oli kyllä tulkkiapua puhelimen päässä, kerran jouduttiin tähänkin keinoon turvautumaan.
Sauna ja uinti Kontokki-järvessä jonka takana näkyi Kostamuksen kerrostalojen huippuja, ja nukkumaan.

Parijonoon järjesty! Pyörät tiukassa ojennuksessa Vartiuksen raja-asemalla. (Kuva: propatria.fi)
Kaikki onnellisesti rajan yli. (Kuva: Markku Honkala)
Fregatin mökin edustalla. (Kuva: propatria.fi)

Päivä 3 (22.7.2016)
Kostamus-Tahkokoski 105 km

Kohtuullisen hotelli-aamiaisen jälkeen karavaani starttasi taas liikenteeseen, pieni kiertoajelu Kostamuksessa, tuossa Kekkosen aikoinaan masinoimassa hankkeessa jossa keskelle korpea rakennettiin suomalaisvoimin kokonainen kaivoskaupunki. Hanke toi 1970-1980-lukujen taitteessa paljon työtä Kainuuseen. Suomalaiset kerrostalot erottuivat parempikuntoisina verrattuina myöhemmin rakennettuihin neuvostotaloihin. Suomalaisten mukanaolosta kertoivat myös teiden varsille rakennetut kevyen liikenteen väylät, missään muualla Venäjällä en ole moisia nähnyt.

Kostamuksen suunnalla on vaikuttanut toinenkin Kekkonen. Kapteeni Jussi Kekkosen johtama osasto eteni jatkosodan vuonna 1941 Miinoan ja Luvajärven kylien kautta Kiimasjärvelle jossa joutui taisteluun venäläisten kanssa. Taistelussa kapteeni Kekkonen haavoittui silmiinsä ja sokeutui. Jussi Kekkonen oli presidentti Kekkosen nuorempi veli.

Kostamuksen jälkeen vuorossa oli 83 kilometriä suoraa huonokuntoista asfalttitietä kaakkoon Lietmajärvelle (Ledmozero). Matkalla ei paljon muuta näkynyt kuin vieressä kulkenut rautatie ja laajoja soita. Tie tärryyttää ja pompottaa mutta pahempia reikiä ei ollut joten n. 80 km/h matkavauhtia voitiin pitää yllä. Lietmajärvellä on bensa-asema jonka ympärillä elämämme pyöri seuraavat kolme päivää. Laatokan pohjoispuolella reittisuunnittelun pohjana on aina tankkauspaikat. Porukan pienimmällä tankilla ajaa 250 km, pienillä lisäkanistereilla kilometrejä saatiin niin paljon lisää että pääsimme kaikkialle mihin halusimme. Alueen ainoa toinen tankkauspaikka olisi ollut Mujejärvellä mutta sinne emme olleet menossa ja 15 km suuntaansa tankkauspisto Rukajärven tieltä Mujejärvelle olisi ollut tuskallista huonokuntoista tietä pitkin.

Päivän kilometrit oli tarkoituksellisesti jätetty vähiin kahden aikaisemman pitkän ajopäivän jälkeen. Lietmajärven huoltoasemalla pyörät laitettiin rinkiin 95-oktaanisen bensapumpun viereen, sitten jokunen tuhat ruplaa kassalle etukäteismaksuna. Samalla tankkauksella kaikki tankit täyteen ja vaihtorahojen haku kassalta. Näin homma nopeutui huomattavasti verrattuna siihen että maksu ja vaihtorahojen haku olisi tehty 8 kertaa. Koko reissun aikana emme nähneet kenenkään muun tankkaavan 95:sta, paikalliset suosivat 92:sta ja dieseliä joita myös sai asemalta. Litra 95:sta maksoi 38 ruplaa eli noin 60 senttiä, kyllähän sitä tankkaa jo hymyillen.
Tankkauspaikalta ajoimme pari kilometriä Lietmajärven kylään joka on tyypillinen kylä alueella. Notkollaan olevia maalaamattomia taloja seurassaan pari matalaa ränsistynyttä neukkukerrostaloa. Köyhiä ovat kylät näillä seuduin, taloja katsellessa mietitytti miten niissä elämä sujuu talvipakkasilla. Sähköt kuitenkin oli joka paikassa missä käytiin ja Lietmajärvellä sellainenkin luksus kuin kännykkäkenttä. Kylässä oli ainakin kolme kauppaa joista paras on hieman piilossa. Sisääntulotiellä tulee ensin vastaan pari pienempää kauppaa joista oikeanpuolisen jälkeen kun kääntyy oikealla ja sitten heti vasemmalle niin tulee parhaimmin varustellulle kaupalle.
Tässä vaiheessa olimme vielä käsityksessä että majoituspaikassamme Kivi-Koivussa, joka kuulemma oli vaativiksi tiedettyjen moskovalaisten suosiossa, olisi vähintäänkin kohtuulliset palvelut. Tämän takia emme tehneet suurempia ruoka- ja juomaostoksia.

Kello oli vielä vähän joten päätimme käydä kenttävartio Joessa ennen majoituspaikalle menoa. Sinne päästäkseen on Lietmajärveltä ajettava parikymmentä kilometriä soratietä itään. Kenttävartio Joessa oli kovat tappelut elokuussa ja syyskuussa 1943 kun venäläiset yrittivät tuhota sen. Ensimmäisellä kerralla 16 ja jälkimmäisellä kerralla 26 urheaa puolustajaa kuitenkin kestivät monituntisen piirityksen ja apuvoimien avulla vihollinen lyötiin. Juoksuhaudat ja piikkilankaesteet löytyvät edelleen maastosta ja venäläiset ovat rakentaneet paikalle myös koruttoman muistomerkin jossa ei ole mitään tekstejä (käyntimme jälkeen muistomerkkiin on kuulemma lisätty tekstilaatta). Parkkeerasimme muistomerkin viereen ja kohta meitä lähestyi kolme miestä joista yhdellä oli olalla kirves, toisella minigolfmaila ja kolmannella jonkun sortin ruskea virkapuku. Ajattelivat ehkä varmuudeksi ottaa kättä pidempää mukaan kun tapaavat 8 valkobandiittia. No mehän olimme ystävällisin aikein liikkeellä ja kävimme juttusille. Siinä sitten ymmärrettiin sen verran toisiamme että halusivat tietää millä asioilla liikumme ja missä yövymme. Kun selvisi että asiamme on ”histooria” ja emme leiriydy maastoon niin kaikki oli harasoo. Ilmeisesti herrat halusivat varmistaa ettemme tunge heidän marja- tai sieniapajille.
Tutustuimme kenttävartio Jokeen ja kaasuttelimme sitten viiden kilometrin päähän Tahkokoskelle etukäteen varattuun majapaikkaamme Kivi-Koivuun. Tsirkka-Kemijoen varressa Tahkokoskella sijaitseva Kivi-Koivu on luonnonkauniilla paikalla. Mitään opasteita ei paikalle ole vaan sinne päästäkseen on todella tiedettävä reitti. Hetken pyörittyämme alueella törmäsimme paikkaa hoitavaan Slavaan, noin 50-vuotiaaseen valkotukkaiseen mieheen. Hän ei majoittanutkaan meitä 2-kerroksisiin kivitaloihin joita oli 2 kpl paikalla. Sen sijaan meille oli varattu kolme mökkiä hieman sivumpana Tsirkka-Kemijoessa olevan suvannon rannalta. Kaunis paikka mitä nyt laiturissa ollut 20-metrinen ruostunut käytöstä poistettu rautapaatti hieman rumensi maisemaa. Aluksen seinällä oli vuoden 2006 kalenteri, ehkä se silloin oli vielä liikenteessä tai tuotu paikalle lisämajoituskapasiteetiksi. Kolme mökkiämme oli suurin piirtein sillä paikalla missä jatkosodan aikana sijaitsi kenttävartio Asko. Isoimmassa mökissä nro 6 oli makuupaikat alakerrassa kolmelle hengelle samassa huoneessa ja yläkerrassa yksi leveämpi vuode. Telkkarikin oli pienessä tuvassa, sitä ei kuitenkaan kertaakaan avattu. Puhtaat lakanat ja pyyhkeet olivat odottamassa vieraita. Erillisestä ovesta päästiin keittotilaan jossa oli kaasulla toimiva 2-levyinen liesi ja jääkaappi. Kaksi muuta mökkiä oli pienempiä mutta punkat ja sähköt oli niissäkin. Pesutiloja ja saunoja ei ollut missään mökissä.

Slavan kanssa emme saaneet tolkkua voisimmeko saada ruokaa ja juomaa paikalta, niinpä tyhjensimme laukkumme ja karautimme Lietmajärvelle etsimään ruokapaikkaa. Ensimmäisellä käynnillä olimme bonganneet kylältä kaksi kahvilaa joiden aukiolosta ei ollut tietoa. Pääsimme kylälle ja siinä kun ihmettelimme suljettua kahvilaa niin touhuamme seurannut poika kysyi selvällä suomella mihin olemme matkalla. Selvisi että ko. teinipoika asui Heinolassa ja oli Lietmajärvellä tapaamassa serkkujansa jotka muuten ajelivat kylällä ilman kypäriä kilvettömillä mopoillaan. Myöhemmin huomasimme että se oli näissä syrjäkylissä perusmeininkiä, miliisejä ei kylissä ole. Selvisi että kylän kahvilat olivat suljettu kannattomattomina. Turistit ovat harvassa ja paikallisilla ei ole varaa kahvilapalveluihin. Keskipalkka on seudulla n. 200 euroa/kk, siis niillä joilla sattuu työtä olemaan. Ruokaa ei siis saanut Lietmajärvellä valmiiksi laitettuna mistään. Heinolan poika neuvoi meille edellä mainitun paremman kaupan ja sinne siis ostoksille.

Tässä vaiheessa kolme ajohaluisinta miestä, Antti, J-P ja Urpo, lähtivät uittamaan pyöriään reitillä kenttävartio Alkoon. Me muut jäimme lastaamaan ostoskärryyn ruokatarpeita ja -juomia. Illan menuksi valittiin mausteinen jauheliha-makaroni-pata josta tulikin erinomainen chef Markun laittamana. Ruokaa odotellessa pihaan kurvasi auto josta meitä lähestyi neljän hengen lähetystö Slavan johdolla. Mukana ollut nuorempi mies osasi auttavasti englantia ja hänen avustuksella saimme sovittua aamupalat, illalliset ja saunavuorot tuleviksi päiviksi. Sauna-aika alkoikin jo lähestyä mutta Alkon kävijöitä ei kuulunut. Tahkokoskella ei ollut kännykkäkenttää joten soittaakaan ei voinut. Ei auttanut kuin odotella ja lopulta pörinää alkoi kuulua. Urheat sissit olivat joutuneet todella märälle tielle ja saaneet tehdä tosissaan töitä edestakaisella reitillään. Kenttävartion jäänteitä ei ollut löytynyt.

Kohta Slava käveli pihaan ja ilmoitti saunan (”banju”) olevan valmis. Kävelimme perässä n. 400 metrin matkan Tahkokosken rantaan jossa sauna oli joen rannalla hienolla paikalla, vieressä oli koski jonka ylittävästä riippusillasta oli vain vaijerit jäljellä. Tahkokoskellakin oli kovat tappelut elokuussa 1944, vaikea oli kuvitella että tämä luonnonkaunis paikka oli joskus ollut taistelutantereena. Sauna oli paras missä olemme Venäjällä saunoneet. Vastatkin oli varattu kylpijöille. Kokemuksen kruunasi uinti Tsirkka-Kemi-joessa.

Pyörät tankkausmuodostelmassa Lietmajärvellä. Rahat tiskille ja yhdellä tankkauksella kaikki pyörät täyteen. (Kuva: Antti Eskola)
Näkymä Lietmajärven kylästä. (Kuva: propatria.fi)
Tie kenttävartio Jokeen, mukavaa ajettavaa. (Kuva: propatria.fi)
Urpon tyylinäyte matkalla Alkoon.... siis kenttävartio Alkoon. (Kuva: Antti Eskola)
Isoin kolmesta mökistä joihin majoituimme Tahkokoskella. (Kuva: propatria.fi)

Päivä 4 (23.7.2016)
Tahkokoski-Repola-Tahkokoski

Tänään päästäisiin Repolaan, tuohon Suomen historiaan monellakin tavalla liittyvään kylään. Mutta ensin oli saatava aamupalaa! Lähdimme etsimään aamiaispaikkaa joka oli sovittu tarjoiltavaksi klo 9, isäntäväki oli ehdottanut klo 10:ntä mutta meillä oli pitkä ajopäivä Repolaan joten halusimme aikaisemmin liikkeelle. Suuntasimme ensin saunarannan lähellä oleville kahdelle 2-kerroksiselle kivitalolle oletuksena että siellä on respa ja ruokasali. Ulkoapäin valmiiden talojen lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti että sisätyöt olivat kesken, täällä ei olisi mitään toimintaa. Vaikutti että rakentajan rahat olivat loppuneet kesken. Tyypillistä Venäjällä, monesti törmää rakennushankkeisiin jotka ovat jostain syystä jääneett kesken. Seuraavaksi suuntasimme talolle joka oli sisääntuloportin jälkeen ensimmäisenä vasemmalla. Sekin oli rakennettu kivestä ja sieltä aamiaispaikka löytyikin, tosin se tarjoiltaisiin vasta klo 10. Eikun mökille laittamaan ajokamppeet ja pyörillä sitten takaisin niin pääsisimme heti aamiaisen jälkeen reissuun. Tahkokosken mökit olivat majoituspaikkamme kolmen yön ajan joten nyt voisimme pari päivää ajaa kevennetyssä varustuksessa kun kaikkea matkatavaraa ei tarvinnut kuljettaa mukana.
Aamupala, niin kuin kaikki muutkin ateriat, tarjottiin ”portinvartijan” talon ruokasalissa. Siisti huone jonka pöydän ympärille mahtui juuri 8 miestä. Ensimmäisenä aamuna saimme kahvia, omelettia ja vaaleata leipää mustikkahillolla, ruisleipää ei näillä kulmilla tunneta.

Päivän kohteena oli siis Repolan kylä ja Marskin majan pohjat sen eteläpuolella. Matka kulkisi Omelian mottialueen ja Virtain kapeikon kautta. Tarkoitus oli piipahtaa myös Tiiksan lentokentällä ja tehdä pisto Korolin kylän suuntaan sillalle missä Osasto Perttuli sai tulta vastaansa (alikersantti Kärkkäisen haavoittumispaikka). Ensin parinkymmenen kilsan lämmittelyajo Lietmajärven tankille missä hoidettiin myös puhelinasiat eli lähinnä ”kaikki hyvin”-ilmoitukset kotijoukoille.
Seuraavaksi tielle joka oli etukäteen kysymysmerkki, Yandexin karttapalvelu kun ei reitittänyt sitä kautta Repolaan vaan olisi kierrättänyt kaakosta Ontrosenvaaran kautta. Google mapsin mukaan tie on mutta Venäjän teistä kun puhutaan niin Yandex on osoittautunut luotettavammaksi varsinkin mitä tulee ajoaikoihin. Lähdimme kuitenkin yrittämään tätä 25 km pätkää Lietmajärveltä lounaaseen koska se oikaisisi reilusti ja vähentäisi edestakaisia kokonaiskilometrejä 50. Bensa-asema-Repola-Marskin maja-bensa-asema matka oli muutenkin 235 km joten kanistereihin tankattiin myös.
Sadesäässä lähdettiin ajamaan, aluksi leveä tie muuttui kohta pienemmäksi ja kuoppaisemmaksi. Tielle ei kannata lähteä tavallisella henkilöautolla eikä city-maastureilla. Matkaenskoilla se oli taas varsin mukavaa ajettavaa. Oikealla maastoautolla myös läpäistävissä helposti. Tie oli joskus ollut enemmänkin käytössä, siitä kielivät vanhat liikennemerkit ja pienet siniset kilometriviitat. Aika huvittavia kyllä nuo kuopista varoittavat liikennemerkit näillä teillä, helpompaa olisi varoitella sileästä tiestä!

Tie yhtyy Rukajärven tiehen paikassa josta on 84 kilometrin matka Repolaan. Rukajärven tie on leveä soratie mutta todella huonossa kunnossa. Enskoilla matkavauhtina voitiin pitää noin 60-70 km/h, kuoppia ei voinut välttää. Todella epämukava tie ajaa. Sadekin oli kiusana. Nähtävää ei paljon ollut muuta kuin pusikkoa. Mujejärven risteys tuli kohta vastaan josta olisi ollut kylälle matkaa 15 km, sieltä olisi kuulemma saanut 92-oktaanista tarvittaessa. Ajotaukoa pidettiin Omelian mottialueella ja Virtain kapeikon kohdalla keiteltiin kahvit. Molemmat Rukajärven tien taistelupaikkoja. Rankkasateessa saavuttiin lopulta Repolaan. Näkyvyys oli jokseenkin nollassa joten kuoppien väistely oli mahdotonta. Sitä vain totesi tömäyksistä ajaneensa kuoppaan uudestaan ja uudestaan. Hölkkävauhdissa se ei kuitenkaan ollut vaarallista. Repolan vesisateessa meitä oli ensimmäisenä vastassa maastopukuiset rajavartijat valkoisella Ladallaan. Seurasimme Ladaa kaupan pihaan jonka tiloissa suoritettiin passien tarkastus. Nuorehko ja kohtelias rajavartija napsi iPhonellaan kuvat meidän passeista ja kyseli reittiämme. Sehän oli vain käynti ”datsha Mannerheima” joka tuntui olevan tuttu paikka rajavartijoille. Repolahan ei ole rajavyöhykkeellä joten erillisiä rajavyöhykelupia sinne ei tarvita.

Ihme tapahtui ja sade lakkasi, kylänraitilla alkoi jälleen liikkua paikallisia syviä vesilätäköitä väistellen. Kaupasta ostimme evästäydennystä. Viereisellä kaivolla teinipojat kävivät hakemassa vettä maitotonkkaan joka oli viritetty vetoaisaan. Kännykkäkenttää ei ollut vaikka kylässä näytti törröttävän tukimasto, ehkä se ei huolinut länsimaisia SIM-kortteja. Toisaalta kaupan viereisen talon seinässä oli yleisöpuhelin, tiedättehän niitä kolikoilla toimivia jotka poistuivat Suomesta joskus 1990-luvun lopulla. Repolan yleisilme oli tyypillisen nuhjuinen ja ränsistynyt. Vaikea kuvitella sen kukoistuskautta 1900-luvun alussa. Missäköhän suomalainen nimismies Bobi Sivén täällä ampui itsensä kun Tarton rauhanso-pimuksessa vuonna 1920 Repola jäi Neuvostoliitolle? Suomi oli mieluummin ottanut taloudellisesti arvokkaamman Petsamon kuin Repolan-Porajärven alueen. Karjalaisten pettäminen oli 21-vuotiaalle Sivénille liikaa. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemeen, kivessä lukee ”Suur-Suomen puolesta”. Surmanluoti ommeltiin Akateemisen Karjalaseuran lippuun. Suomalaiset palasivat Repolaan heinäkuussa 1941 kun 14. Divisioonan joukot saapuivat sinne, venäläiset luopuivat kylästä taistelutta mutta sytyttivät talot tuleen lähtiessään. Suomalaisten saapumista Repolaan kuvataan elokuvassa Rukajärven tie.

Repolasta on ajettavaa Marskin majalle vielä 10 km ja sen päälle vielä n. 1,5 km käveltävää. Matkan varrella oli parkissa tuttu valkoinen Lada josta meille iloisesti kättä heilutettiin. Metsätie päättyi lopulta puroon jonka silta oli raunioina. Paksut alustukit paljastivat kuitenkin paikalla olleen joskus autoliikennettäkin kestäneen sillan. Tästä se Marskikin ajoi aikoinaan syyskuussa 1942 majalleen. Keplottelimme sillan niljakkaita tukkeja vastarannalle ja aloitimme tarpomisen poluttomassa metsässä rantaa seuraillen. Vihjeeksi muuten että kannattaa ajaa rantaan asti Keyrinniemen eteläpuolella, aivan rantaviivasta puron voi ylittää helposti jos saappaissa on reilummat varret. Paikka on hienoa hiekkarantaa joten paljainkin jaloin siitä pääsee. Mahtava biitsi muuten, satoja metrejä hienoa vaaleata hiekkaa kirkasvetisen Lieksajärven rannalla.
Sitten 1,5 km tarpominen Marskinniemeen jonne 14. Divisioonan miehet rakensivat Marskille metsästysmajan ja saunan 75-vuotislahjaksi. Tarpominen oli raskas urakka prätkätamineissa ja yli 20 asteen lämpötilassa. Perille kuitenkin päästiin ja kivijalat bongattiin, paljon muuta ei ole jäljellä. Oli outoa ajatella että Marskikin oli tällä samalla paikalla joskus käynyt, vieläpä ihan lomaa viettämässä. Majahan purettiin sodan päätyttyä ja nyt siihen voi tutustua Lopella.

Takaisin Repolaan, valkoinen Lada odotteli samassa paikassa ”datshalta” saapuvia vieraita. Pysähdyimme jututtamaan rajamiehiä ja samalla huomattiin Sepon takarenkaan tyhjentyneen. Ajelimme tutun kaupan pihaan missä Urpo ja Seppo suorittivat rengastyöt ja kiristeltiin siinä allekirjoittaneen ketjutkin. Valkoinen Ladakin tuli kohta paikalle. Samalla keiteltiin vettä ja syötiin pussilounaat, Repolastakaan ei ruokaa saa valmiina. Paikalle kerääntyi kylän pikkulapsia joille olimme suuren luokan nähtävyys. Repola kun on viimeinen kylä ennen Suomen rajaa ja rajanylityspaikan puuttuessa sinne harvemmin eksyy vieraita. Nostelimme ipanat moottoripyörien päälle istumaan ja palkaksi saimme lasten aitoa iloa.

Aikataulu oli jälleen kerran venynyt ja vielä piti ajaa sama rynkytystie takaisin mitä oli tultukin. Sadetta ei onneksi enää saatu. Repola jätettiin taakse, ulosmenotiellä meille jälleen iloisesti vilkuteltiin Ladan penkeiltä. Nopeat kuskit kärkeen ja hitaampi osasto seuraili jälleen perässä. Omelian kylän risteyksessä otettiin porukka kasaan ja muutettiin suunnitelmaa. Nopeat kuskit lähtivät etukäteen hoitamaan kauppa-asiat jotta hitaammat voisivat ajaa suoraan kämpille, näin ei myöhästyttäisi niin paljoa klo 20 sovitusta päivällisestä. Ajan puutteen vuoksi jouduimme jättämään piston Korolin suuntaan ja Tiiksan lentokentän väliin.
Omelian tienhaarassa on muuten suomalaissyntyisen kommunistin Toivo Antikaisen kunniaksi pystytetty muistomerkki. Hän kunnostautui näillä seuduin taistelussa suomalaisia aktivisteja vastaan vuonna 1922. Tapahtumat liittyivät nk. heimosotiin joka on huonommin tunnettu kappale Suomen historiassa.
Samaisessa risteyksessä seisoi myös sininen rajavyöhyketaulu joka kertoi Omeliaan menevän tien olevan rajavyöhykettä. Itse kylähän olisi ollut vain vajaan kilometrin päässä risteyksestä. Ajatukset pikaisesta piipahtamisesta siellä karisivat nopeasti kun kylästä päin tuli vihreä armeijan kuorma-auto joka jäi 100 metrin päähän risteyksestä tielle poikittain. Ettei vaan Repolan rajamiehet olisi soitelleet ja pyytäneet varmistamaan että pysymme oikealla tiellä!
Matka takaisin kämpille sujui yllätyksettä, mitä nyt kojelaudassa vilkutteli välillä joku punainen valo, kun se kuitenkin sammui aina samantien niin en kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Perillä ruoka oli odottamassa vaikka myöhästyimme pari tuntia. Iso maa, isot toleranssit! Sauna ja uinti päälle. Tyytyväisenä sai taas nukahtaa. 

Rukajärven tie halkoo Karjalan korpea. (Kuva: propatria.fi)
Miehiä rannalla. Vasemmalla Marski ja kumppanit ihmettelemässä saunarannan astinkiviä. Me totesimme 74 vuotta myöhemmin saunan ja kivien kadonneen. Taustalla Lieksajärvi. (SA-kuva ja propatria.fi)
Rengastöitä Repolan raitilla. (Kuva: propatria.fi)
Repolan lapsille me olimme suuren luokan nähtävyys. Kylässä ei paljon vieraita käy. (Kuva: propatria.fi)
Näkymä Rukajärven tieltä Omelian suuntaan. Tietä tukkimassa armeijan auto. (Kuva: propatria.fi)
Kivi-Koivun saunarannasta paikalliset lähtivät kalastamaan ja melomaan Tsirkka-Kemijoen kirkkaille vesille. (Kuva: propatria.fi)

 

Päivä 5 (24.7.2016)
Tahkokoski-Tiiksa-Rukajärvi-Ontajoki-Tahkokoski

Päivä alkoi totuttuun tyyliin Lietmajärven tankilta mistä lähdettiin nyt kaakkoon hyväkuntoista asfalttia pitkin. Kohta oltiinkin taas Rukajärven tiellä jota pitkin ylitimme Tsirkka-Kemijoen Ontrosenvaaran kohdalla. Vanhasta Ontrosenvaaran kylästä ei ole mitään jäljellä, joessa tosin näytti vielä törröttävän vanhan sillan perustuksia. Kohta käännyttiin Tiiksan kylän raitille tarkoituksena käydä 14. Divisioonan komentopaikalla Novinkajärven rannalla. Tiedustelutietojen mukaan ko. niemenkärki oli yksityisalueella mutta jospa edes näköhavainto saataisiin. Tässäkin kylässä koirat juoksivat irrallaan ja jotkut jaksoivat seurata räksyttäen pitkäänkin ohiajavia moottoripyöriä, eivät kuitenkaan käyneet nilkkoihin kiinni. Kenraalimajuri Raappanan Rukapirtin paikka jäi aitojen taakse ja suuntasimme seuraavaan kohteeseen.

Sekin oli hankalassa paikassa mutta jos edes jollekin etäisyydelle päästäisiin. Novinkajärven itäpuolelta kurvasimme järven eteläpuolelle ja aloimme koluamaan metsäteitä etsiessämme reittiä lähemmäksi Tsirkka-Kemijokea ja Laistonsuota. Tie kävi huonoksi ja syväuraiseksi, kokeneiden kuskien painaessa edeltä allekirjoittanut joutui vaikeuksiin matalan maavaran takia. Pohjapanssari kolahti kiveen, pultit katkesivat ja panssari tipahti maahan. Siinä ehdin jo manailla että reittisuunnitelmat menee uusiksi kun pitää loppureissu ajella asfalttia pitkin. Huoli oli kuitenkin turha, Antti kaivoi uudet pultit kassistaan ja kiinnitti pohjapanssarin takaisin paikalleen käden käänteessä. On se hienoa että jotkut osaavat varautua kaikkeen ja osaavia käsiä on matkassa!

Laistonsuon tragediaa kertoessani ilmeet vakavoituivat. Kapteeni Laisto tapatti suolla yli 50 suomalaisnuorta käskiessään komppaniansa (2./JR 10) hyökkäämään suon yli ilman tulivalmistelua (ja ilman pataljoonan komentajan lupaa) vaikka tiedettiin että venäläiset olivat sarjatuliaseineen asemissa suon reunassa. Siitä lähtien tämä suo Karjalan korvessa on tunnettu nimellä Laistonsuo. Tapahtuneesta ei Laistolle tullut mitään seuraamuksia, hän jatkoi saman komppanian päällikkönä. Tarinan mukaan hänet siirrettiin muualle vasta sitten kun oli asemasodan aikana mennyt väärän lotan punkkaan.
Laistonsuolla kaatuneiden nimet lisättiin siihen kahdentuhannen seitsemänsadan viidenkymmenen (2750) suomalaisnimen listaan jotka eivät koskaan palanneet Rukajärven tieltä.

Karistimme synkät mietteet ja ajoimme mukavan metsätien takaisin asfaltille. Rukajärven tie jatkui edelleen itään hyväkuntoisena. Päätie kulkee Kostamuksesta Kotskomaan ja on Lietmajärvelle asti huonokuntoinen, siitä Kotskomaan parempi. Ylitimme Pismajoen heittämällä (toisin kuin suomalaisten hyökkäys joka jämähti joelle kolmeksi viikoksi) ja nousimme laakealle Rukavaaralle jonka laelta oli komeat näköalat. Rukavaaran omistuksesta käytiin myös kova taistelu jossa muuan kapteeni Laisto käski komppaniansa suoraan rintamahyökkäykseen sillä seurauksella että kaatuneiden evakuoimiskeskuksessa saatiin pestä liki kahdenkymmenen nuorukaisen ruumiit.

Vielä 9 kilometriä ja saavuimme Rukajärven risteykseen jossa seisoo tykki jonka luona kaikki Rukajärven kävijät kuvauttavat itsensä. Tykki on pystytetty saksalais-suomalaisten miehittäjien karkottamisen muistoksi. Tosin Rukajärvellä ei saksalaisia ollut vaan valloitussotaa käytiin ihan kotimaisin voimin. Risteyksestä on vain muutama kilometri itse Rukajärven kylään joka sijaitsee mäen päällä kauniilla paikalla. Tuttuun tapaan kylää rumentaa neukkukerrostalot ja valkotiilinen kulahtanut ”kulttuuritalo” joita neuvostoaikana rakennettiin joka kylään. Mutta notkuvat maalamattomat puutalot tarjosivat kuitenkin hienoa kyläidylliä varsinkin niin hienolla paikalla. Ajelimme vielä Rukajärven rantaa seuraillen etelään tutkimaan olisiko järven länsipuolinen tie ajokunnossa. Ei ollut joten sieltä ei päästäisi seuraavana päivänä oikaisemaan Ontajärvelle. Rukajärven kylässä kannattaa ajaa myös rantatietä pitkin joka tarjoaa hienot näkymät järven yli Rukavaaran ”vuorijonon” suuntaan. Rannassa on myös työn sankarien muistomerkki josta Lenin tuijottelee jo hieman väsyneen näköisenä. Muistomerkin kupariset(?) kirjaimet oli jo aikaa sitten irrotettu kaupalliseen käyttöön.

Rukajärveltä suuntasimme päätietä pitkin Ontajoelle jonka itäpuolelle suomalaisten hyökkäys lopulta pysähtyi. Tämä oli myös ainoa suunta missä oli kiinteä rintamalinja. Tarkoituksemme oli käydä tukikohta Pallossa johon etsimme reittiä monesta suunnasta. Oikeaa tietä ei kuitenkaan löytynyt. Jalkautumalla olisi perille päästy mutta päivä oli jo pitkällä joten patikointiin ei ollut enää haluja. Lämmin ruokakin oli jäänyt syömättä. Lisäksi kun kyseessä oli Markun viimeinen ilta seurassamme niin halusimme olla kämpillä ajoissa pitämässä läksiäisiä. Siis isoa tietä takaisin Lietmajärvelle kaupoille ja tankille ja Kivi-Koivuun päivällistä syömään. Normaaliin tapaan pyyhe olalle ja kohti saunaa. Siellä olikin kostamuslainen melontaporukka latvialaisine vieraineen saunaan menossa. Ilmeisesti olivat Slavan ja portinvartijan talon väen vanhoja tuttuja. Saunavuoromme olikin annettu heille. Pienen hämmennyksen jälkeen pääsimme kuitenkin sopimukseen että suoritamme pikasaunomisen ennen heitä. Näin tehtiin ja jäimme vielä hengailemaan kostamuslaisten kanssa rantaan joksikin aikaa valokuvia vertaillen ja mukavia turisten. Yksi heistä puhui hyvää suomea mikä helpotti kommunikointia.
Illanvietto jatkui mökkirannassamme hienon sään vallitessa. Markun läksiäiset kruunasi saslik ja ”normaalit ruokajuomat”. Miekat täyteen Lietmajärven kaupasta ostettua lihaa ja sipulia ja saslik-laatikon hiillokselle kypsymään. Näitä metallisia neljän jalan varassa seisovia suorakulmaisia saslik-laatikoita näkee usein Venäjällä mutta emme olleet aikaisemmin niitä kokeilleet. Ruoka vei kielen mennessään ja ainakin allekirjoittaneella on oma saslik-laatikko hankintalistalla!
Saslikin viralliset tarjoilusanat ovat muuten: ”Ota koko ...ska!”

Tykki jalustalle, nosta! Ja mehän nostettiin. Ryhmä kasassa perinteisellä Rukajärven kävijöiden selfienottopaikalla. (Kuva: Markku Honkala)
Rukajärven kylän kauppa eli Magazin. (Kuva: Timo Pölönen)
Tauko Rukajärven kylän rantatiellä. Järven takana siintää Rukavaaran "vuorijono". (Kuva: propatria.fi)
Saslik-kokit työnsä ääressä. Ja hyvää oli! (Kuva: Timo Pölönen)


Päivä 6 (25.7.2016)
Tahkokoski-Rukajärvi-Ontajärvi-Salkovaara-Sukkajärvi-Suojärvi
485 km josta 450 km päällystämätöntä tietä

Heti alkuun kommentti tuohon ”päällystämätön tie”-termiin (”unpaved road”). Jo ekalla reissulla opimme nauramaan tälle määritteelle. Kategoriaan kun mahtuu nimensä mukaisesti kaikki päällystämättömät tiet valtaväylistä pienimpiin ajokelvottomiin kinttupolkuihin, jos navigaattori sanoo ”unpaved road” niin se ei todellakaan kerro tien ajettavuudesta vielä mitään.

Illan läksiäisistä huolimatta nousimme pirteänä aamupalalle jonka jälkeen meidät ruuissa pitäneelle emännälle maksoimme 1150 ruplaa (~17 euroa) per ukko kahdesta illallisesta ja kolmesta aamiaisesta. Ja 100 ruplaa per ukko tippejä päälle. Aamiaisen jälkeen etsimme Slavan jotta voisimme suorittaa majoitusmaksun mikä oli 650 ruplaa per yö per nokka. Sauna maksoi 2000 ruplaa kerta, eli siitä maksettiin yhteensä 4000, edellisillan tynkäsaunominen oli ilmainen. Kaiken kaikkiaan siis kaikilta illoilta yhteensä 2450 ruplaa per ukko eli noin 35 euroa. Slava löytyi mökistään (seuraava mökki ”portinvartijan” talosta aivan tien vieressä), sanotaanko ”hieman väsyneen” oloisena ;-) Aloimme työntämään hänelle tonneja käteen ja kohta jo painelimmekin pakkaamaan sillä kilsoja oli päivälle riittävästi. Edellisen illan tankkauksen ansiosta nyt ei tarvinnut käydä Lietmajärven tankilla vaan oikaisimme pienempää tietä etelään. Samalla heiluttelimme hyvästit Markulle joka suuntasi Vartiuksen rajanylityspaikalle. Voimalla seitsemän miehen ajelimme samaa reittiä kuin edellisenäkin päivänä Rukajärvelle ja siitä leveätä kohtuukontoista tietä etelään kohti Ontajärven kylää. Matkalla pysähdyimme Roksjärven ylityksen kohdalla. Siihen pysähtyi myös suomalaisten hyökkäys syyskuussa 1941 yli kuukaudeksi. Helppo ymmärtää paikan päällä, Roksjärvi on melkoinen luonnoneste. Silloin järven ylitti pitkä silta joka nyt oli paljon lyhyempi kun molempiin päihin oli rakennettu penger. Kaunis paikka ja kelikin oli lämmin ja tyyni. Matka jatkui Ontajärven kylään saman nimisen ison järven länsirannalle. Kylä on syrjäinen ”umpiperäkylä”. Ainoa autoilla ajokelpoinen tie menee Rukajärvelle. Pieni ”magazin” näytti olevan kylänraitin varrella, emme kuitenkaan poikenneet. Tiedustelutietojen mukaan kylän eteläpuolella olevan Lajaanijoen yli ei ole siltaa. Kävin kuitenkin paikalla koska siellä on uusi muistomerkki venäläisten vuonna 1942 tekemän maihinnousun 85 kaatuneelle jotka löytyivät hiljattain joukkohaudattuna muistomerkin takana olevalta alueelta johon suomalaiset motittivat heidät. Tapahtumalle on kylässä vanhempikin muistomerkki joka ei kuitenkaan osunut silmiimme. Palatessani kylälle oli siellä muu porukka päässyt juttusille kylän miesten kanssa jotka osasivat hieman suomea. Yritimme saada heiltä selkoa etelään Salkovaaran suuntaan menevän tien kunnosta ja varsinkin silloista. Tietä olisi ajettava viitisenkymmentä kilometriä joten toivottavasti U-käännöstä ei tarvitsisi tehdä, muuten olisi edessä satojen kilometrien lenkki Mujejärven tai Kotskoman kautta. Yksi miehistä haki kotoaan kartan ja sen avulla tutkittiin tien linjaa. Keskustelussa saadut tiedot olivat hieman tulkinnanvaraisia, mieleen tuli vanha sanonta ”vastuun siirtymisestä kuulijalle”. Tulkintamme oli lopulta se että tie on läpäistävissä, päätöstä helpotti että vaihtoehto olisi ollut kiertää kaukaa Mujejärven kautta ”rynkytystietä” pitkin.

Ontajärven kylältä ajoimme tuloreittiä takaisin pari kilsaa ja sitten käännyimme etelään pienelle ja huonokuntoiselle tielle. Tiellä oli heti alkuun syviä lähes tien levyisiä lätäköitä joita oli kiva pujotella moottoripyörällä. Maastoautolla (muilla autoilla tielle ei kannata lähteäkään) matka olisi edennyt hitaammin koska olisi ollut pakko ajaa lätäköiden läpi ja niihin ei kannata lujaa mennä kun venäläisillä on tapana ”madaltaa” niitä kaikenlaisella rojulla kuten tiiliskivillä.
Parinkymmen kilometrin ja vajaan tunnin ajon jälkeen pysähdyimme pienelle sillalle keittelemään kahveja. Ontajärveltä lähdön jälkeen emme olleet nähneet yhtään ihmistä emmekä yhtään rakennusta, tällä hylätyn oloisella tiellä ei ollut kerrassaan mitään liikennettä. Tiedossa myös oli että seuraavaan kylään Salkovaaraan olisi vielä viitisenkymmentä kilometriä. Siinä taukoa pidellessämme paikalle poljeskeli muina miehinä polkupyörällään vanhahko mies koiransa kanssa. Jutteli meille mukavia venäjäksi (”finski...”), kierteli tien tukkeena olleet pyörämme ja jatkoi matkaa Ontajärven suuntaan kadoten kohta mutkan taakse. Mistä hän tuli ja mihin oli matkalla? Sitä jäimme ihmettelemään. Päivässä ei sillä vauhdilla montaa kymmentä kilometriä edettäisi. No, metsäthän oli täynnä marjoja ja sieniä ja kalaisia järviäkin riitti, mikäs siinä oli matkustaa vähän hitaamminkin.

Kahvipaikka Ontajärvestä länteen pistävän Korpilahden maisemissa oli heinäkuussa 2016 idyllisen kaunis. Vuonna 1943 suurin piirtein samassa paikassa sijaitsi kenttävartio Ranta. Täälläkään ei ollut yhtenäistä rintamalinjaa vaan aluetta valvottiin kenttävartioista joita oli pitkin Ontajärven länsirantaa. Rauhallisena asemasodan vuonna 1943 kenttävartioista eteläisimpään (”Iikka”) oltiin jouluaattona viemässä joulupaketteja. Kahden reen kolonnaan kuului 2 lottaa ja 5 sotilasta jotka ajoivat suoraan venäläisten väijytykseen. Ajomiehet kaatuivat heti, lotat Kirsti Ruotsalainen ja Anna Tekkala ja yksi sotilas jäivät vangeiksi. Jääkäri Pynninen pääsi karkuun vauhkoontuneen hevosen kyydissä ja hälytti apua. Venäläisiä jäljitettiin jäätyneen Ontajärven yli mutta vankeja ei saatu vapautettua. Tapaus oli kova kolaus koko
14. Divisioonalle joka ei ollut pystynyt huolehtimaan lottiensa turvallisuudesta.
Sotavankeus kesti lähes vuoden. Sodan loputtua vangit palautettiin Suomeen, Kirsti Ruotsalainen 3-kuukautisen vauvan kanssa. Hän oli ollut ensimmäisellä kuulla raskaana vangiksi jäädessään.

Meidän matkamme tätä historiallista tietä jatkui etelään kohti Salkovaaraa, sillalla tavatun miehen jälkeen emme nähneet pitkään aikaan muuta kuin metsää. Sota-aikana tie meni Jolmajärvelle (Elmozero) joka ylitettiin Kuusiniemen lossilla. Nyt tie kääntyy ennen järveä etelään parantuen sitä mukaa kun lähestytään Segesaan menevää päätietä. Emme kuitenkaan kääntyneet itään Segesaan vaan länteen Salkovaaraan. Samalla 14. Divisioonan rintamalohko jäi taaksemme, hienoa oli ajella tuota historiallista tietä Ontajärveltä etelään!
Päätiet Venäjällä ovat leveitä mutta usein päällystämättömiä, niin tämäkin tie. Pääteitä kuitenkin kunnostetaan, tälläkin tiellä oli keskellä kaistaa hiekkakasoja. Mukavia yllätyksiä kun tulee nyppylän takaa! Oli vissiin kasojen levittäjältä loppunut työaika kesken ja kasat jääneet odottamaan seuraavaa aamua. Varovaisestihan tuolla korvessa saa muutenkin ajella, ambulansseja ei ole saatavilla vaikka kännykkäkenttä sattuisikin olemaan.

Pääväylää ajettiin 17 km ja saavuttiin taas pitkästä aikaa asutulle paikalle. Salkovaaran kylän uudella Magazinilla söimme jätskit ja joimme limut. Tyypillinen venäläinen syrjäkylä tämäkin. Kaupassa oli muuten helmitaulu vielä aktiivikäytössä. Helmitaululla myyjä laski ostosten loppusumman joka sitten naputettiin isoon elektroniseen pöytälaskimeen josta summa näytettiin asiakkaalle. Olishan laskutoi-mituksen voinut tehdä laskimellakin mutta säästettiinkö pattereita vai oliko perehdytys laskimen käyttöön ollut vaillinaista? Joka tapauksessa ostokset saatiin tehtyä, hyvä jätski ja tölkki kokista noin 100 ruplaa eli 1,50 euroa. Limu oli tosin lämmintä, kaupan kylmäkaapit oli täälläkin varattu oluelle. Olishan se pölyisten teiden jälkeen maistunut mutta kun promilleraja Venäjällä on tasan nolla!

Salkovaarasta ajoimme tovin vielä etelään kunnes heti Volmajoen ylityksen jälkeen käännyimme risteyksestä länteen. Ahvenlammen kylän kohdalla lapset huutelivat ja viheltelivät iloisesti ohiajavien moottoripyörien perään. Tämä toistui monessa paikassa, ohiajavatkin moottoripyörät ovat iso tapaus uneliaissa syrjäkylissä. Tie oli nyt hyväkuntoinen ja autojakin tuli vastaan, yhtä autokuntaa opastelimme oikeaan suuntaankin. Maasto muuttui harjuiseksi ja mäkiseksi jota oli kiva ajella. Iltapäivä oli jo pitkällä ja alkoi sopivan lounaspaikan katselu. Sellainen löytyikin Tumasjärven sillan kupeesta. Vedet kiehumaan ja retkimuonat sisuksiin. Samalla pienempitankkiset pyörät sai täydennystä kanistereista. Matka jatkui kohti Sukkajärveä jossa olisi bensa-asema. Noin 30 kilometriä ennen Sukkajärveä pyöräni sammui kesken ajon. Jo voitetuksi luultu Hissi-ongelma iski takaisin. Vara-avain ei toiminut yhtään paremmin, pyörä oli täysin mykkä. Melko mukava tunne keskellä korpea! Matkaakin oli vaikka kuinka paljon vielä edessä ja iltakin alkoi tummua. Onneksi oli sentään puhelinkenttä niin saatiin soitettua keularyhmästä mekaanikot paikalle. Ennen heidän saapumistaan mopo kuitenkin suostui käynnistymään ja matka jatkui. Vika on tätä kirjoitettaessa vielä selvittämättä, tosin pyörän pesun jälkeen valo ei ole enää vilkutellut (dirttiä liittimissä?). ”Hissin” lopullinen hajoaminen olisi syönyt miestä, kenttäolosuhteissa se olisi voinut olla haasteellinen korjattava ja hinausmatkakin olisi ollut kohtuuttoman pitkä!

Lopulta saavuimme Sukkajärven bensa-asemalle klo 19:40 eli 20 minuuttia ennen sulkemista, hyvä ettei hissihommissa mennyt pidempään! Asema oli pieni koppi ilman kylttejä jonka pihalla törrötti kolme retrohenkistä pumppua. Tarjolla oli dieseliä, 80-oktaanista ja 92-oktaanista bensaa paitsi että 92-oktaaninen oli loppu! Vaihtoehdot olivat vähissä eli 80-oktaanista tankkiin. Vanhaan tyyliin tukku rahaa kassalle ja tankkien korkit auki. Asemaa pyörittäneet kaksi vanhempaa rouvaa puhuivat hieman karjalan kieltä ja ”kiireh”-huutojen saattelemana siirtelimme pistoolia tankista toiseen mahdollisimman nopeasti ettei pumppu ehtisi sammua välillä. Ennen tankkausta olimme fiksuina miehinä kysyneet mummoilta paljonko on matkaa Suojärvelle. Vastaukseksi saimme 100 km ja laskimme että 5-6 litraa riittää matkaan hyvin, 80-oktaanista ei viitsinyt tankata kuin sen verran mitä oli pakko. Tummuvassa illassa jatkoimme matkaa etelään hyväkuntoista tietä 86K-7 pitkin. Porajärvi oli seuraava isompi paikka, Sukkajärvellä nollattu trippimittari näytti siinä vaiheessa 72 km ja tienviitan mukaan Suojärvelle oli matkaa vielä 90 km. Nopea päässälasku kertoi että tankkaamamme bensa ei tulisi riittämään perille! Voi hemmetin hemmetti !!! Joka jätkällä oli navigaattori ja lisäksi tutkimme paperikarttaa Sukkajärven bensiksellä, kenellekään ei tullut mieleen kyseenalaistaa mummoilta saatua arviota matkan pituudesta!

Porajärven kylällä on samanlainen historia kuin Repolallakin, se oli Suomen itsenäistymisen jälkeen kansanäänestyksellä päättänyt liittyä Suomeen mutta Tarton rauhanneuvotteluissa päätynyt osaksi Neuvostoliittoa. Vuonna 1941 suomalaiset valtasivat Porajärven ja pitivät sitä hallussaan kolmisen vuotta kunnes se oli jätettävä. Nykyisin Porajärvi on Repolaa huomattavasti isompi, sehän onkin paitsi usean tien risteyspaikka myös rautatieliikennepaikka. Siksi olikin ihmeellistä että siellä ei ollut bensa-asemaa eikä kaupallista majoitustoimintaa, muuten olisimme majoittuneet siellä. Navigaattori tunsi kuitenkin yhden bensa-aseman jonka kävimme toteamassa hylätyksi. Samalla törmäsimme hyväntuuliseen maastopukuiseen rajamieheen joka tarkasti passimme. Hän tietäisi varmasti mistä saisimme bensaa. Puhelu tulkillemme Suomeen ja kommunikaatio alkoi sujumaan. Kohta ajoimme rajamiehen perässä yksityistalon pihaan josta ostimme 50 litraa bensaa erinäisissä astioissa. Sukkajärven 80-oktaanisen jälkeen ei enää ollut mitään väliä mitä tankkiin kaatoi. Näinhän se Venäjällä toimii, tai eihän siellä mikään toimi mutta kaikki järjestyy! Rohkeasti vain kysymään, ihmiset ovat todella avuliaita näissä kylissä.

Porajärveen olisi ollut mukava tutustua paremminkin, kylä on kauniisti Suununjoen rannalla missä harmaat rantamökit torkkuvat toisiinsa nojaillen. Mutta ei, 400 kilometriä oli takana ja vielä 90 edessä. Matka jatkui illan pimetessä, ajovaloilla alkoi olla käyttöä. Letkan alkupäästä oli hauska seurata ajovalojen helminauhaa perässä. Kostamuksen (kyllä, täälläkin on Kostamus) ja Lahkolammen kylien välillä siirryimme vanhan Suomen puolelle, mistään ei kyllä huomannut tätä ”rajanylitystä”. Lahkolampi on neuvostoaikana syntynyt kylä. Suojärven alueen yli 70 suomalaiskylästä vain muutamassa on enää asutusta. Lahkolammen pohjoispuolella pidettiin viimeinen tauko. Keulamies Antti vei retkueen fiksusti junaradan yli ennen pysähdystä. Kohta paikalle puksutti juna kirskuen ja natisten tarjoten Viisikko-kirjoista tuttua tunnelmaa tummassa kesäyössä. Juna parkkeerasi tasoristeykseen katkaisten tien. Hauska yhteensattuma muuten että Googlen satelliittikuvissa on samassa paikassa juna tietä katkaisemassa. Vielä loppurutistus ja hieno ajopäivä päättyi puolen yön jälkeen Suojärvelle Hotelli Tamaraan jossa majoituimme kahteen pieneen 4 hengen huoneeseen joissa oli kerrossängyt (800 ruplaa/hlö). Isännältä löytyi yhdet Baltikat ja iltapalaksi syötiin eväiden loput. Nukkumatin kanssa ei tarvinnut pitkään neuvotella.
Kaiken kaikkiaan ikimuistoinen päivä monine sattumuksineen. Hienoja paikkoja ja kerrankin ei matka loppunut kesken.

Ontajärven maihinnousussa kaatuneiden punasotilaiden uusi muistomerkki Lajaanijoella Ontajärven kylän eteläpuolella. (Kuva: propatria.fi)
Reittisuunnittelua hieman suomea osaavien paikallisten kanssa Ontajärven kylässä. (Kuva: Antti Eskola)
Tie Ontajärveltä etelään. Mahtavaa ajettavaa! (Kuva: Timo Pölönen)
Kuvassa Sukkajärven bensa-aseman polttoainevalikoima, paitsi että 92 oli loppu! (Kuva: propatria.fi)
Passintarkastus Porajärvellä. (Kuva: propatria.fi)
Porajärven "bensa-asemalla". (Kuva: propatria.fi)

 

Päivä 7 (26.7.2016)
Suojärvi-Espoo 644 km

Kotimatkapäivä. Tamarassa syödyn hyvän aamiaisen (450/hlö) jälkeen maksoimme majoituksen. Lisäksi maksoimme 300 ruplan ”rekisteröintimaksun” per nuppi missä oli jo rahastuksen makua. Migraatiokorttiin emme kuitenkaan saaneet rekisteröintimerkintää. Venäjällähän jos viettää yli 7 arkipäivää on rekisteröinti suoritettava. Aina aikaisemmin se on ollut ilmaista ja siitä on saanut merkinnän migraatiokorttiin. Hotelli Tamara on selkeästi suomalaisille suunnattu majoituspaikka ja länsimainen ”lisäpalveluhinnoittelu” on hyvin omaksuttu. Paikka oli kyllä siisti ja ajoneuvot saa parkkeerata (joka sekin maksoi erikseen 150) aitojen sisälle. Aamiaista lukuun ottamatta emme syöneet Tamarassa ja saunakin jäi kokeilematta.
Ensin tankille, Suojärveltä löytyy 24h bensa-asema josta saatiin vaihteeksi 95-oktaanista. Pieni pyörähdys kylällä tai oikeastaan kaupungilla, ja sitten kohti Kollaata. Talvisodassahan venäläiset valtasivat Suojärven sodan alkupäivinä ja jatkoivat etenemistä kohti länttä. Hyökkäys pysäytettiin 30 kilometrin päähän Kollaalle missä puna-armeija yritti turhaan murtaa suomalaisten puolustusta. Kollaa kesti! Mutta Kollaan muistokivi ei kestänyt, sen yläosa retkottaa maassa muistomerkin vieressä. Vaikea kuvitella että massiivinen kivi katkeaisi itsestään, mikä lienee sen katkaissut?
Kollaa oli ollut yksi meidän edellisvuoden kohteista joten emme tällä kertaa käyneet Simo Häyhän tuliasemassa ja muilla lähistön paikoilla. Jostain syystä venäläisillä ei ole Kollaalla talvisotaa muistelevia monumentteja, jatkosodan muistomerkkejä sitäkin enemmän. Kesällä 1944 venäläiset pysäytettiin saman tien varteen muutama kilometri lännemmäksi, ovat kuitenkin jostain syystä pystyttäneet kaikki muistomerkkinsä Kollaan kohdalle.

Matka jatkui edelleen kohti Sortavalaa, jonne J-P ja Antti lähtivät ostoksille. Me muut menimme suoraan Värtsilän rajanylityspaikalle jossa söimme ja jonottamatta ylitimme rajan. Tax free -kaupasta (kyllä, Venäjältä tullessa voi tehdä verovapaita ostoksia!) ei löytynyt Standard-vodkaa, olisihan se pitänyt muistaa, sama moka kun tuli tehtyä edelliselläkin kerralla.
Suomen puoleinen ajelu olikin sitten silkkaa siirtymää, myöhään illalla saavuin kotiin. Kilsoja kertyi päivälle 644, enemmän kuin edellisenä vaikka ajoaika oli lyhyempi. Ennen matkaa hommattu geelipehmuste maksoi kyllä itsensä takaisin tällä reissulla! 

Suomalaiset poistuvat Suojärveltä talvisodan alussa. Tästä mekin poistuimme mutta jätimme kylän ehjäksi. (SA-kuva)
Kollaa kesti! Mutta Kollaan muistomerkki ei kestänyt. Mikä lienee katkaissut paksun kivipaaden. (Kuva: propatria.fi)

 

Lopuksi

Hieno matka jälleen! Monta upeata ja historiallista paikkaa, moottoripyöräilyä sorateillä, hyvää seuraa ja ikimuistoisia tapaamisia ja sattumuksia. Venäjän matkat ovat eksoottisia, harvoin löytyy yhteistä kieltä paikallisten kanssa mutta asiat on aina saatu hoidettua. Ihmiset ovat vieraanvaraisia ja avuliaita. Isommalla porukalla turvallisuushaasteitakaan ei ole. Rukajärven suunnan haasteina oli harvat bensa-asemat ja majoituspaikat. Jälkeenpäin ajatellen aikaa olisi joissain paikoissa voinut olla enemmän. Helpostihan näistä tulisi kahdenkin viikon reissuja. Ensi kesänä mennään taas. Ehkä Tuntemattoman sotilaan jäljille, tai sitten jollain muulla teemalla. Tarinoita ja paikkoja kyllä riittää!

 

© 2016 Sukututkimus Propatria ja Juha Vuorinen